Veikko Huovinen -lukupiiri 9.12.2009
Veikko Huovinen: Ihmisten puheet, WSOY 1955
”Tavaravaunuilla liiaksi rasitettu sekalaisjuna ryskyi maiseman halki….” Sekalaisjunia ei enää liikennöi Kainuun radalla, jos ei liikennöi yöjuniakaan.
Junassa on mukana herra Arffman. ”Kuka hän on? Minne hän on menossa? mitä hän aikoo?”
Herra Arffmain aikeet, maan ja kiinteistön osto, hänen ulkonäkönsä ja olemuksensa kerrotaan tarkkaan. Samoin saamme tietää hänen perhesuhteensa ja ehkä hieman ongelmallisen suhteen vaimoon. Kunnollinen herra Arffman on, kirjailija vakuuttaa kahdessakin kohdassa, niin että hän varmasti pääsee taivaaseen yksinkertaisuutensa ja kunnollisuutensa tähden.
Huovinen itse määrittelee ensimmäisen luvun näin ”Kiinteistökeinottelija Arfffman tulee L:n asemalle junalla, kävelee asemalta kylälle, vuokraa Aamunkoitosta huoneen, syö aamiaisen ja viettää lopun päivästä ’yläkerran herrojen huoneessa’.”
Herra Arffman herättää suurta kiinnostusta kyläläisissä ja syytä hänen tuloonsa ja hänen aikeitaan pohditaan ankarasti. Hän tapaa joukon ihmisiä ja kuulee puhuttavan vielä useammista. Arffmanin maine muuttuu kertomuksen kuluessa erinomaisen komeasta, rikkaasta herrasmiehestä seksihurjastelijaksi, mutta palautuu lopussa ”fiksuksi” mieheksi. Kauppojakin hän tekee kertomuksessa aika vähän, hän ostaa palan maata ja yhden kiinteistön.
Runsaan ihmismääränsä ja juorujensa vuoksi kirja on jotenkin raskas luettava. Yhä uusia juttuja, yhä uusia henkilöitä tulee kertomukseen tai heistä ainakin puhutaan. Nimelleen kirja ainakin tekee oikeutta.
Kirjasta löytyy niin suuri valikoima ihmistyyppejä, että niitä on pitänyt haalia naapurikuntienkin puolelta. Toisesta luvusta löytyvät mm. seuraavat tyypit: epäonnistunut psykologian opiskelija, ystävä, pöljäläinen, keskinkertaisen älykkäät, varsin nokkelat, hölmöt, pyhäkoulunopettaja, rovasti, nimismies, matkustajakodin omistaja ja tämän mies, tarjoilijattaret, syöjiä, tarkkailija ja luikuri.
Rouva Hilkka Huovinen on kertonut, että sotkamolaisesta majatalosta on peräisin kirjassa mainittu ruokalista, josta löytyivät ”Aamunkoiton pannu”, paistettu makkara, haukiperunat ja kuhakeitto. Kirjaan ja majataloon rouva Huovinen oli tutustunut käydessään katsomassa tulevaa työpaikkaansa Sotkamon terveysasemalla. Kirjailijaa hän ei silloin vielä tuntenut.
Tässä teoksessa on monia herkullisia listoja. Eräällä iltakävelyllä Arffman tapaa mm.
- 14 liikeapulaista
- 3 postineitoa
- 18 oppikoulun yläluokkalaista
- 2 pankkineitiä
- 2 naimatonta opettajatarta
- 1 agronomi
- 3 meijerin työntekijää
- 2 liikuntaneuvojaa
- 2 terveyssisarta
- rouvia
- uteliaita tai mustasukkaisia miehiä
- kypsynyt nainen (sylissään suomyrttejä, juolukanvarpuja, suopursuja ja vaiveroita)
- tirskuvia koulutyttöjä
- elokuvakoneenkäyttäjä Patronen
Samaisella kävelyllä häneen luodaan: ”uteliaita, hämmästyneitä, salaperäisiä, julkeita, ilkamoivia, pilkallisia, hurmaavia, liehitteleviä, puoleensavetäviä, kiehtovia, syyttäviä, vihaisia, inhoavia ja kateellisia silmäyksiä”.
Riemastuttavia hetkiä ja henkilöitä kirjasta löytyy montakin. Minua miellytti ärhentelevä maanmittausinsinööri Partanen, joka huusi ”Kuka epatto sinut tänne neuvoi?” Partanen on tunnetusti ilkeä kaikille ja niinpä hänestä kerrotaan niin toivottoman karuja vitsejä, että vatsaa vääntää. Myös vitsit ovat satiirin kohteena.
Voi kuvitella kirjailijan omakohtaisia kokemuksia, kun kutsuille saapuu runoilija, ”joka Arffmanin ohella oli illan harvinaisin ihmisolento”. Tätä ihmisarkaa henkilöä kiusaavat ensin ”rahamiehet” Jeistratoff ja Arffman palkkiokyselyineen ja sitten rouva Mäkeläinen pyytämällä runonlausuntaa. Siitä suivaantuneena runoilija luikkii pakoon ”minkä jaloista lähti, eikä hänen vauhtinsa senkään jälkeen ollut halveksittavaa”. Runoilijan ohella saadaan myös tutustua kriitikoihin, joita luokitellaan arvostelutavan mukaan.
Huovismaisen muhevaa kieltä ja kuvaavia nimiä löytyy runsaasti. ”Henry Arffman” on oikeasti Kaapro, vaimolle ”Kapsu”. Joku kuuntelee laulua ”mielevästi muhoillen”, tytöt ”nauraa-rykättivät”, vastakkain istuu kaksi ”miesmöllykkää”.
Naiskuvat ovat ilkeämpiä kuin miesten kuvaukset. Kuunneltiin levyjä, joita esitti ”naukuvaääninen lauluyhtye Animal-Sisters”. Naiset ovat sivistymättömiä juoruilijoita, Vieno Niemi-Sutela ei osaa kirjoittaa, toisilleen kateelliset sisarukset, keskustelut taiteesta ja naistenlehtien jutut saavat osansa. Epämääräisen maineen saanut nainen puhdistetaan kuitenkin hyväsydämiseksi olennoksi, joka hoitaa sotavammaista.
Luonnonkuvaus erityisesti kirjan lopussa on kaunista. Huovismaiseen tapaan siinäkin on rinnastettu arkista ja ylevää.
”Kylä näytti kauniilta. Paljon huolta ja vaivaa oli nähty sitä rakennettaessa. Siellä oli vesijohdot, viemärit ja vesiklosetit. […] Siellä asuu paljon ihmisiä, eivätkä he ole läheskään niin hassuja ja typeriä kuin joku närkästynyt pöhköläinen tahtoisi väittää.” […]
”Mutta kuulaanaa kaartuu sininen taivas kylän yllä, ja avaruus ympäröi loputtomana heitä […] Lintu vetää päänsä siiven alta ja astuu oksan kärkeä kohti siipensä aukaisten. ”
Vuonna 1955 kirjan ilmestyessä ”Havukka-ahon ajattelijasta” otettiin jo 7. painos. Veikko Huovisesta oli tullut Sotkamon ”julkkis”. Kirjan perusteella voi ajatella, että tämä ei ole ollut kirjailijasta kovin miellyttävää. Arto Seppäläkin on todennut, että ”Huovinen tunsi viihtymättömyyttä: humoristin osaan hän oli kyllästynyt ja satiirikon osa tuntui kiusalliselta sekin.” (1)
Ajan kuvauksena kirja on mainio. Eläinten ääniä matkivia lauluja soiteltiin 1960-luvullakin. Jokainen pienellä paikkakunnalla asunut tunnistaa kylän raitin, ihmiset ja ihmisten tavat. Vieläkin pienessä kotikylässä verho heilahtaa tavallista kiivaammin tuntemattomien kulkiessa ohi. Hevosmiehet ja likakaivon tyhjentäjät muistetaan.
Kaikki eivät ymmärtäneet Huovisen satiiria ja moni tunnisti kylän omakseen, koska kirjailija kirjoitti Suomen kuvalehteen kolumnin ”Opiksi ilkeämielisille nuorukaisille: johdatus hienostuneeseen ymmärtämiseen” (2), jossa hän kirjoittaa mm. ”Ei missään nimessä kylään järven rannalla! Kuten tiedetään, on Suomessa vain yksi kylä järven rannalla:”
Kirjallisuuden tutkijat ovat löytäneet yhteyden Gogolin Kuolleet sielut –romaaniin. Tsitsikoviin tavoin Arffman saapuu pienelle paikkakunnalle, toimii häikäilemättömästi, maine kasvaa ja lopulta hän matkustaa muuttumattomana pois (3,4).
Veikko Huovinen on maininnut itsekin Tsitsikovin suosikikseen. Samoin hän myöntää nauttineensa Rabelaisin Gargantuan seurasta (5). Gargantuan elämästä kertovassa kirjassa on luettelo toisensa perään, tämä tehokeino on erityisesti viehättänyt Huovista, jonka kaikissa teoksissa luetteloilla on suuri merkitys (6).
Minulle, joka en ole opiskellut kirjallisuustiedettä, Veikko Huovisen teksteihin ja niiden arviointeihin tutustuminen on matka kirjallisuuden historiaan.
Kirjallisuutta:
1. Seppälä, Arto: Ajatus on hiirihaukka. Porvoo: WSOY, 1975. s. 126
2. Huovinen, Veikko: Opiksi ilkeämielisille nuorukaisille: johdatus hienostuneeseen ymmärtämiseen. Suomen kuvalehti 46/1955 s.39,49
3. Liukkonen, Tero: Veikko Huovinen: kertoja, veitikka, toisinajattelija. s. 26-30.
4. Hallikainen, Pertti: Satiirilla sanottua: kaksi Veikko Huovisen teosta. Teoksessa Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosikirja 21, Helsinki: SKS, 1965, s. 15–42.
5. Miten kirjailijat elävät? Suomen Kuvalehti 45/1953 s.18-19, 33. Veikko Huovisen vastaus sivulla 33.
6. Rabelais, Francois: Suuren Gargantuan hirmuinen elämä. Jyväskylä: Gummerus, 1947.
Leena Marja Tikkanen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti