Jukka Viikilä: Suomalainen vuosi

Jukka Viikilä: Suomalainen vuosi.

Otava, 2018.

Jukka Viikilä on helsinkiläinen kirjailija ja dramaturgi. Kirjallaan Akvarelleja Engelin kaupungista hän voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2016. Hän on kirjoittanut myös runoteoksia.

Jukka Viikilän kirja Suomalainen vuosi sisältää pieniä tarinoita suomalaisesta elämästä, jotka on ryhmitelty vuodenaikojen mukaan. Tarinoissa on hykerryttäviä arkisia havaintoja.

Kevät. Kesä. Syksy. Talvi.

Keväällä jäät lähtevät ja ”talvi lakkaa äkkiä kantamasta.” Päiväkirjasta huomaa kiertävänsä eri vuosia  lähes samalla tavalla ja vuosien merkitys katoaa. Keväällä rakastutaan, autokuume sairastuttaa, äitejä juhlitaan, tietysti lenkkeillään ja vaalitaan perinteitä eli ”Mökille mennään koska sinne on aina menty.”

Kevään jälkeen kesän velvollisuudet alkavat ottaa valtaa rännältä, loskalta ja kuralätäköiltä. Kesällä stressi lisääntyy, sillä ”joutenolon tulisi olla aktiivista ja tiheää.” Kesällä tehdään matka mummolaan. Karavaanareiden perään kertyy autojono. Kukaan ei ohita. Kesä on lyhyt, vain juhannuksen mittainen. Sukujuhlat kruunaavat kesäsi. Niihin mennään, auto ei rikkoonnu, välille ei jäädä.

Syysaamuna suomalaisen elämään ”asettuu tarkkuus”, kahvi on oikean vahvuista ja kotisohvalta voi turvallisesti peilata maailmaa ja pohtia mitä erinäisempiä asioita, vaikka mainetta ja mustasukkaisuutta. ”Astronautin puolisolle ei soisi mustasukkaisuutta.”

Suomalaiselle saapuu talvi. Tulee pimeys, pikkujoulut ja ensilumen odotus. Talvella luovutaan joulukuusesta ja annetaan uudenvuodenlupauksia, mutta ”harvemmin kukaan oikeasti lopettaa tupakoimista.” 

Osaa suomalainen iloitakin. ”Jos kaikki mistä suomalainen valittaa otettaisiin häneltä pois, katoaisivat iloinaiheet hänen elämästään.”

Eija Huhtanen

Örkény, István: 100 minuuttinovellia

István Örkény: 100 minuuttinovellia. Valinnut ja suomentanut Juhani Huotari. - Atena, 2012

"Mitä groteski on?” kysyy ensimmäinen novelli. ”Ottakaa haara-asento, kumartukaa syvään ja katsokaa tässä asennossa pysytellen jalkojenne välistä taaksepäin. Kiitos."

Unkarilaisen kirjailijan István Örkényn syntymästä on tänä vuonna kulunut 100 vuotta. Sen kunniaksi Juhani Huotari on valinnut ja suomentanut laajennetun teoksen Minuuttinovelleja. Kun kirjoilla on taipumus kasvaa yhä runsaammiksi, on lohdullista lukea kokonainen, mieleen jäävä kertomus.

Juutalainen István Örkény joutui työpalveluun rintamalle ja vietti neljä ja puoli vuotta sotavankeudessa Neuvostoliitossa. Unkarin yhteiskuntajärjestelmä vaihtui seitsemän kertaa 1900-luvulla. Kokemuksistaan Örkény kirjoitti groteskeja ja mustan huumorin täyttämiä novelleja. Novellien lisäksi kirjailijalta on suomennettu kolme pienoisromaania.

Novellien aiheina ovat usein sota, ihmisten julmuus toisiaan kohtaan, ilmiannot, käsittämättömät tuomiot nälkä ja puute. Kuolema on läsnä monin tavoin. Kuva kuolleesta isästä kellarissa syöpyy mieleen. Hyytäviä ovat äitiä ja lasta kuvaava "Lumisessa maisemassa kaksi sipulitornia" ja "Teloitusohjesääntö".

"Asiantuntijat" kertoo kahden kreivin hyödyllisistä taidoista hevospaistin hankkimiseksi. Novellissa "Muutama minuutti ulkopolitiikkaa" hankitan ydinpolttoainetta vain yhteen rakettiin, tietysti rauhanomaiseen tarkoitukseen.

Örkenyn ilmaisu on niukkaa, joskus teksti on proosaruno, jossa asettelu tai kuva korostaa sanomaa.
Joistakin aiheista tulee mieleen Veikko Huovisen Lyhyet erikoiset. Tarinoiden unenomainen ja absurdi maailma ovat enemmän sukua Kafkalle tai Leena Krohnin kertomuksille. (lmt)

Veikko Huovinen: Hirri

28.10.2009 / lukupiiri
HIRRI 1950 – Kirjailijan esikoisteos
Maila Rättyä

MAILAN MIETTEITÄ

Hirri on novellikokoelma, jossa metsä on aina mukana tavalla tai toisella. Alaotsikko onkin ”novelleja suurista metsistä”. Kirja on täynnä huikaisevia luonnonkuvauksia.

Minulla on aina ollut voimakas näkömuisti. Opiskeluaikani alussa oli pakko muistaa, missä kohtaa kirjan sivulla asia oli. Muuten en osannut vastata. Vasta, kun sivuja oli tuhansia samassa tentissä, piti alkaa käyttää myös järkeänsä! Hirriä lukiessani näin koko ajan tapahtumat edessäni kuin olisin katsonut elokuvaa, niin maalailevaa on kerronta. Hyvä ettei kuullut lintujen ääntelyä, metsän huminaa ja myrskyn pauhua!

Väkisin tulee verranneeksi Huovisen tekstiä lukemiensa nykykirjailijoiden esikoisteoksiin. Monien kohdalla tulee mieleen, miten he ilkeävät tuottaa sellaista tekstiä. Kielenkäyttö on roisia ja teksti kuin ”tajunnan virtaa”, jota ei tahdo vanha ihminen pystyä seuraamaan. Huovisen kieli on niin hykerryttävän mehukasta, että savolainenkin mykistyy ihastelemaan. Heti ensimmäinen sivu antaa aavistaa mitä tuleman pitää: ”Rannat ovat valkoiset…”

Novellin otsikko on ”Nälkävuonna”. Sävy on kauttaaltaan lohduttoman tumma, mutta vaikuttava. Susien ilmaantuminen saa suorastaan pelonväristykset selkään. Mutta miten kuninkaallinen onkaan pienen, yksinäisen ja nälkiintyneen pojan lähtö: ”Kulkija pysähtyy…” s.15. Kun luin Hirriä ensimmäisen kerran, olin jättää kesken, kun alku oli niin toivottoman surullista.

Novelleissa on kyllä ihmisiä, mutta he puhuvat joskus yksikseen ja vähän on varsinaista keskustelua kuvattu. Henkilöt ovat kirjailijan ”kiikarissa”, kirjailija ikään kuin tulkitsee henkilöiden ajatuksia. Heidän edesottamuksiaan tarkkaillaan ulkoapäin, heidän tietämättään. Siksi he ovat aidoimmillaan, osa luontoa ikään kuin. Kun ihminen liikkuu luonnossa, maisema muuttuu – taulusta tulee elokuvaa!!! Kuunnelkaapa tätä: ”Jussi käveli …” s.47.

Jäin miettimään, miltähän kirjan ensimmäisistä lukijoista tuntui Konstan ilmestyminen kirjan sivuille. Itselleni tuli silloin ajatus: ”Mitä ihmettä Konsta täällä tekee!” Mahtoiko kirjailijalla jo tuolloin olla ajatus, että Konstan esiintyminen ei jää tähän? Konsta on kuitenkin Konsta jo ensimmäisissä, hänestä kertovissa lauseissa. Lieneekö Sotkamon maine matkailupitäjänä jo Konstan Himalaja-suunnitelmien peruja. Jos on Konsta tuumaillessaan rauhallinen, on hän suuttuessaan sitäkin räväkämpi, ”voipi olla puukko löyhässä, niin!”

Harvoin on Suomen koululaitosta kuvattu niin värikkäästi kuin Konsta ”herran olemusta” pohtiessaan. Kansakoulun ja oppikoulun kuvauksen jälkeen Konsta kuvaa yliopisto-opiskelua: ”Mutta yliopistoseminaarissa…” s. 93.

Yksi tapahtumarikkaimmista on novelli ”Makkara”. Siinä on muutamalla sivulla huima määrä petosta ja filunkia. Toiset voittavat, toiset häviävät, muutamat sekä että. Muurikin ruhon matka suolammesta takaisin maaksi on mehukasta luettavaa. Kaikessa lyhykäisyydessään se kootaan viimeisessä momentissa: ”Moni oli koettanut …” s.115

Kuvaus luonnontutkijasta novellissa ”Kukin tavallaan” antaa ymmärtää, että kirjailija on lukenut muutakin kuin ”pöllin päitä”. Onneksi kemiassa ei menty H2O:ta pidemmälle. Meikäläinen meni lukiossa kielilinjalle, että pääsi eroon kemiasta ja fysiikasta. En myöskään muista, ovatko latinalaiset nimet oikeita vai kirjailijan ”hatusta vedettyjä”.


Maalla syntyneet ja kasvaneen on helppo seurata ukkosilman kehittymistä novellissa ”Ukkonen”. Itse en vain pystyisi kertomaan niin yksityiskohtaisesti. Ukkosen ääntä ei voisi paremmin kuvata: ”Joku kaataa vuoria, jotka on ladottu tyhjistä tynnyreistä, Repäistään kahtia jokin äärettömän luja vaate tai laukeavat propsipinot.” Ja äkkiä kaikki on ohi: ”Untako tuo…” s.147.

Luin viimeisen novellin kotona heti täältä mentyäni ja allekirjoitan Riston [Brunou] luonnehdinnan ”jouluevankeliumiksi”. Aapelin, Jaakon ja nuoren Simon jouluaatossa on jotain niin jäljittelemätöntä lämpöä ja läheisyyttä, ett’ sanoja ei kaivata. Työnjako luontuu kuin itsestään. Jokainen on tavallaan yhdessä yksin. Radion jouluisen ohjelmankin jokainen tulkitsee omalla tavallaan. Vasta kahvin kanssa nautittu jaloviina saa miehet juttelemaan ”omista vaiheistaan, sattumuksistaan elämän varsiteillä”.

Lempparini on kuitenkin niminovelli ”Hirri”. Kun sain kirjan käteeni ensimmäisen kerran, askarrutti nimi heti. Mitä järkeä on panna kirjan nimeksi Hirri? No, sekin on yksi Huovisen oivalluksia ja selviää jo alkupuolella kirjaa. Se alkaa jäljittelemättömällä luonnonkuvauksella, joka sopii juuri tähän ajankohtaan hvyin; ”Syksy alkoi..” s. 27.

Hirri on aputyönjohtajan väännös huonosti kirjoitetusta sukunimestä Heikkinen. Miehen etunimeä ei edes mainita. Hirrin elämä on ollut kovaa alusta alkaen. Eivät ole tulot suuria, mutta pieniä ovat menotkin. Hirri ei vie rahojaan pankkien hukattavaksi, vaan kantaa niitä mukanaan nautiskellen silloin tällöin niiden laskemisesta, kun kukaan ei näe.

Hirri on työskennellyt metsässä saman kaavan mukaan kymmeniä vuosia. On ollut myrskyä ja päivänpaistetta. Hirri on säälittävä, köyhä ja yksinäinen, mutta hänessä on jotakin käsittämätöntä suuruutta. Hän tyytyy kohtaloonsa, ei kapinoi eikä valita. Kirjailija kuvaa sattuvasti, miten luonto valmistautuu suorittamaan Sallimuksen antamaa tehtävää, miten metsä ottaa omansa: ”Hirrin selän takana…” s. 32.

Veikko Huovisen teksteistä on sanottu, etteivät ne menetä ajankohtaisuuttaan, ne ovat ikivihreitä. Tuntuu käsittämättömältä, että n. 25-vuotias mies lähes kuusikymmentä vuotta sitten kirjoitti tekstin, joka voisi olla kuvaus viime viikoilta Huovisnäreiköstä: ”Lieneekö ollut…” s.34.

Veikko Huovinen: Hirri

28.10.2009 / lukupiiri
Hirrin novellien (alusta joka toinen) lukukokemusmuistio ja novellien herättämiä mietteitä/ Aila Heikkinen

Tervansoutajat
Koivuniemen Juuso-vaari, hänen kaksi poikaansa ja Kalmovaaran Matti Kuhmon Iivantiirasta:
Oulusta tervakaupoilta tavanomaista myöhäisempään ajankohtaan, lokakuun alussa, palaava kolmikko, jonka veneen kohiseva ja möyryävä Oulujärven myrsky oli ruhjonut ja pakottanut miehet etsiytymään lähimpään suojaan; osuivatkin turvaan pikkuiselle kuusikkoa kasvavalle saarennyppylälle, peninkulman päähän Manamansalosta; sinne kuusikon havuista makuupaikka
Novellissa seuraa värikästä kuvausta; Juuso-vaarin mietteitä, onnettomista tapahtumista, jotka viivästyttäneet matkan alkua tavanomaista myöhempään: ensin karhu tappanut kaksi lehmää Iivantiiran rantaan. Vihassa viimein karhunkaato kolmen viikon kyttäyksen jälkeen; sitten Ontojoen koskissa kiveen osunut aironvarsi iski Juuson vanhempaan poikaan, viikko paranneltiin - ja lisäksi kovat vastatuulet olivat kolmas mainittu isompi viivästystä aiheuttanut tapahtuma.
Kuvausta pikkusaaren tapahtumista, taas Juuso-vaarin tuumailuina:
-nälkä, 3. pvää ilman ruokaa jo (ei enää muruakaan evästä, kun kaikki kulunut jo menomatkalla eikä tervakaupasta saadut niukat roposet riittäneet kuin edellisvuoden velkoihin ja muutamiin tarpeellisiin tavarahankintoihin; rihlakko oli kuitenkin veneen pohjalla – saaressa ollut koppelo karkasi rihlakon ulottumattomiin; vain kourallinen puolukoita saaren ruoka-anti kolmelle umpiväsyneelle matkaajalle)
-vihanvimmaista manausta tervaporvareiden ahneudesta
-nuoremman pojan onnettomuuden kuvausta; huomattiin kadonneeksi, löytyi kippurassa rannalta, kun oli syönyt mädäntynyttä lokin raatoa; kuumaa vettä juottamalla tokeni osittain
-tarkkaa kuvausta matkasta Lentiirasta Ouluun (s. 22), käy ihan matkaoppaasta…
Tuli sitten aamuyö, jona tuuli oli laantunut vain nimeksi, ’rauhalliset mainingit välkkyilevän kuun valossa’
- siinä tovin sinnittelyn jälkeen, kaikki voimanrippeet kooten, herätettiin väki, sairas poika kannettiin veneeseen ja lähdettiin liikkeelle,
-jos jotain positiivista, niin se, että tuuli tuli takaa ja kantoi veneen Säräisniemen rantaan, jossa talosta saatiin ruokaa, nukkumapaikka lämpimästä saunasta – ja sitten taas kohti Kuhmoa
- pakkaset aikaisin, Kyynäspään koivut huurteessa ja Rehjanselkä rannoiltaan jäässä. Taas yksi riesa lisää; vene talviteloille rannan taloon, Juuso-vaari sinne myös. Pojat ja Matti jalan jatkoivat tarpomistaan kohti Kuhmoa.
Oma lukukokemus:
Luonnon ja karujen olosuhteiden kuvauksen lisäksi minusta koko novelli kilpistyy sivulla 25, jossa Juuson (ruokansa edestä pilkkoi halkoja ja teki muita askareita) mietteitä porvarin avarassa pirtissä:
- s. 25: -Mutta valoisempina hetkinä hän muisti nähneensä parempiakin aikoja…


Vanha kymmenottelija
Novelli alkaa maisemakuvauksella, jossa nyt talo (aiemmin synkkä salomaisema), johon vaaraa kulkeva metsäalan mieskaksikko lähestyy yösijan toivossa, tuumaillen, että talo oli siinä juuri heitä varten, tuvan keinutuolia myöten.
Juoni etenee: ollaan tuvassa, tuli posti, sanomalehden ma ja ti numerot, joiden urheilu-uutiset saivat vieraskaksikon posket oikein hehkumaan
-Korvenraivaaja-isäntä haluaisi keskustella mieluusti metsäasioista ja muistella menneitä. Puhellessaan tyhjille seinille, isäntä viimein kyllästyy, ’köppää kammariinsa ja paukauttaa vihaisesti oven perässään kiinni. Ällistyivät vieraat ja tuhahtivat, ’ettei nuo vanhat karahkat ymmärrä urheilusta mitään’.

Sitten ollaan jo vieraskamarissa kaksien lakanoiden alla, ja nuorempaa (empaattisemmaksi kuvattua) alkaa mietityttää isännän ilme ja käytös. – Ja ” hiilet alkoivat kyteä hänen mietepalkeittensa puhaltamina” ja isäntä sai kuvitteellisen uran:
-metsäalan mies alkoi nähdä hengessään isännän huippu-urheilijan roolin:
-ensin näki ’herran vuoden 1889’ ja isännän poikana, 11-vuotiaana, isänsä viinapäissään ulos kodista paiskanneena. Niin katosi kotiveräjästä poika, säkkiin koottuna perunaa, koira vihellettynä mukaan.
Poika eli mm. metsätöillä, tutustui kirveen ohella sahaankin, josta sai luotettavan ystävän.
Soutu-urheilija mainitaan ensimmäisenä kymmenottelulajina:
-tervatynnyreitä Ouluun monena kesänä (enimmäkseen Sotkamosta, mutta myös Suomussalmelta)
Este-juoksija: - uittohommissa, uittoruuhkissa koskilla
Maastohiihtäjä: - tulee kuviin nainen, perhemaininnat, veljessota ja nälkä. Hirvikarjaa onneksi metsissä, luvan kanssa saatiin niistä hengenpitimiksi lihaa. (kerran kaatui Ontojärven rannalle, kerran Valtimon salomaille)
Merkittävin kuviteltu elämänvaihe alkaa tästä: korvenraivaaja ja asutustilallinen. seuraa seuraava laji-
Painonnostaja: - metsistä pelloiksi, kivien raadantaa laidoilla. Raadantaa ja taas raadantaa; ”monta arkipäivää, harvat juhlat.”
-Raesateet tuhoavat viljan, navetta palaa, lehmiä hukkuu suohon, lapset räntäsateessa 5 km:n päähän salopolkuja kouluun…
Monipuolisuusmies urheilussa siis, korkeita pistemääriä…
Avio-urheilussakin erinomainen tulos: 11 lasta, joista 5 poikaa – poikien avustuksella 6 ha viljelys, niittokoneella jo ajettiin, karjakin eneni. Tuli taas sota, pojat tappelemaan, isäntä yksin miehenä taloon, tarttui kaikkeen, ikään kuin nuortui…
Tuli uusi laji vastaan:
Pyöräilijä:- autot sodassa, piti hankkia pyöräilytaitokin vielä 64-vuotiaana
Sitten vinkeää kuvausta pyörämatkasta kirkolle: 7 km. Alamäki ja pitämättömät jarrut, Seuraa hienoa, vauhdikasta kuvausta alamäki-ajosta. Selviytyy siitä tupakalle, sitten jatkaa, mutta takakumi puhkeaa, sisuskumi pullistelee esiin, paiskaa pyörän jo tiepuoleen, mutta hakee pois maristen. Tulee toinen pyöräilijä takaa avuksi, korjaa kumin narulla. Niin pääsee isäntä kirkolle, toimittaa asiansa (ostaa korttiannoksia, yrittää hommata ’mustasta’ paloöljyä, lähettää pojille ruokapaketteja ja vie tilitykset kansanhuoltoon, josta kyselee pyöränkumin ostoanomuksen etenemistä ja kumiteriä, saa vastaukseksi ei-oota). Kiukuissaan jättää ’rukoushuoneen’ – kansanhuollon – ja lähtee kotimatkalle mielissään rukoushuone-keksinnöstään ja ennen kaikkea siitä, että sai sen oikein huudettua päin virkailijan naamaa. Rikkinäinen pyörä hidastaa, jättää sen tienvarren taloon ja jatkaa metsäpolkua jalan reppu selässään ja saa
-suunnistajan tittelin kuvittelijalta.
Tulee rauha, olot paranevat, alkaa saada kahviakin, voitakin alkaa löytyä ja tulee sen päivän ilta, jolloin metsäalan miehet saapuvat tupaan.
-Nuoremmalle on isännän elinkaari nyt kutakuinkin selvä, ja silloin tulee oivallus, mistä juuret Suomen urheilulle kumpuilevat.
-Sivu 45, alalaita: Ja kun katsoo historiaan…
ja vielä viimeinen oivallus historiallisesta etenemisestä…
-jatka s.46 toinen kappale: ”Ennen nukahtamistaan….


Maailman menoa on katseltava vähän laajemmasta näkökulmasta…
Alku: kaksi sydänmaalta tulevaa polkua yhtyvät maatuneen tervahaudan vieressä lähellä Rimpilahden taloa… toista lähestyy Konsta Pylkkänen reppu selässään ja naamassa ”kunnioitettavan paljon ivallisia ryppyjä… ”, on tulossa kaupungista, repussa kilahtele
Toista polkua astelee raskaammin askelin Rimpilahden Arttu hevostaan taluttaen.
Sukeutuu verkkainen jutustelu hevosen karkaamisesta ja sen kiinnisaamisen mutkista sekä ’pöllysahauksen tienesteistä’ sahaajalle
Konstalla oli ollut vähän huonoja sahauspaikkoja, ”kulkumiehen mehtää”; ja muonittajakin oli ruvennut moitiskelemaan vinoista pöllynpästä, oli käynyt Konstan luonnolle
Tullaan vähin Rimpilahden pihalle.
Konsta hankkiutuu jo eteenpäin, mutta Arttu houkuttelee jäämään, kun lahkolaissaarnaaja, maailmanlopun ennustaja, on tulossa illalla – se joka kulettaa mukanaan ”ratiota, jolla se ottaa yhteyven taivaaseen” . Pohtii Konsta tovin ääneen näitä touhumiehiä, tykkää että ovat mukavampia kuin sirkuspellet – ja päättää sitten jäädä kuulostelemaan
Kuulemaan oli tulossa myös puolenkymmentä jätkää kämpältä – kun sillä ’kämpän ratiolla ei ollut Lahestakaan taikaa…’ Pannaan maata pihanurmelle mahalleen, imetään piippua ja isketään tarinaa…
Jo tulee saarnamies matkalaukkuineen, laiha mies, puku päällä, kravatti kaulassa ja toivottaa ”Jumalan rauhaa…”. Sanat saivat toivotun vaikutuksen makoilevissa miehissä, vaiteliaina jäivät odottamaan tapahtumien kehitystä
Saarnamiehen kahviteltua pirtissä, ilmestyy portaille ja pyytää miehiä kuulemaan, mitä Herra on näyssä ilmoittanut ja käskenyt kansalle kertomaan.
Saarnamies aloittaa, kaartaa ensin luonnon asioita, kiittelee kämpältä saapuneita, kun pitkän matkan takaa tulleet; lauletaan virsi, jonka kuitenkin rikkoo ’tuvassa leijuva epäluuloisuus’.
Saarnamies on taitava; korottaa ääntään tarpeen mukaan, maalailee kauniita kuvia, vuodattaa kyyneleitä, käyttää vertauksia ja raamatunlauseita, heiluttelee käsiään, voivottelee ja kiihtyy… ja tulkitsee raamatunlauseita omien aivojensa aatoksin
Miehet katselevat ja kuuntelevat nöyrinä, josko onkin vain huhua, mitä saarnamiehestä kuultu, joutavaa puhetta
Puhuja alkaa kiihtyä yhä enemmän, pääsee jo ilmestykseen, jonka saanut.
Puhuu ensin omista hekumointilankeemuksistaan – kunnes kertoo yhtäkkiä kirkkaan valon leimahtaneen huoneessa ja punainen savu vain pölisi radiosta.
Ja niin Herra puhutteli saarnaajaa, valittua välikappaletta mustien ja valkoisten erottelemiseksi toisistaan.
Herra antoi kuitenkin parannukseen mahdollisuuden, ken uskoo, niin pelastuu.
Seuraa värikäs kertomus miten ’kova poikkimainen tuuli pyyhki maan yli’, puut katkeilivat, laivat upposivat ja vesi tulvi… tuhkaa ja tulikiveä.
Neljän vrk:n kauhuprosessi päättyi enkelien tuloon, enkelit keräsivät talteen kaikki ne jotka olivat tehneet parannuksen; suruttomat paloivat poroksi ja heidän sielunsa joutuivat helvetin kadotukseen.
Sitten Herran puhuttelun jälkeen saarnaajan silmiä särki ja korvissa humisi.
Pirtissä seuraa kuumeinen laukun avaaminen, jonkinlaisen radion ilmestyminen, kimppu kirjavanväristä johtoa ja korville asetettavat kuulokkeet.
Totisena kuunnellet miehet alkavat ilostua ja naurunsekainen kohahdus sekä vihainen murahdus kulkee miesjoukossa, suunnitellaan jo selkäsaunaa.
Naiset huokaisevat helpotuksesta miesten reaktiosta, olivat kokeneet ennustuksen pelottavaksi.
Miesväki huomaa kuitenkin, ettei mies ole puheistaan vastuussa, tapahtumat lupaavat kehittyä hupaisemmiksi, joten ”silmät juonikkaasti kiiluen ja suupielet ilkikurisesti kuroen aletaan keksiä sopivia sanasutkauksia”
Saarnaaja kiinnittää kirjavan johdon radioon ja kipaisee pihalle vetäen johtoa perässään, näyttää siinä myös radion kylkeä joka ilmestyksessä on kärventynyt nokiseksi.
Miehet ovat huomanneet, että nythän se saarnamies on kuin ’soiva metso, tavallisen vilkas yksilö…’
Seuraa veikeää kuvausta saarnamiehen puuhastelusta saada radio auki, sitten väki huomaa, että mies on saanut yhteyden taivaaseen… saa äkkiä järkyttävän tiedon, kuulokkeet paiskautuvat lattialle, kun mies säntää ulos huutaen, että vesi nousee.
Kuulijat säntäävät perään nähdäkseen, mitä puhuja seuraavaksi keksii
Saarnamies on jo kiipeämässä tikkaita katolle, pärekatto luistaa, mutta jo räpyttelee mies käsiään lentoon lähteäkseen, karatakseen, kun maailmanloppu tulee heti paikalla.
Väki huutaa varoituksiaan, ei vain auttanut, saarnamies tupsahti alas Rimpilahden emännän turnipsipenkkiin.., äkkipysäys taisi palauttaa miehen maan pinnalle muutenkin, pääsee pystyyn herjojen lennellessä, sotkeutuu vielä antenniin ja kaatuu uudelleen.
Väki ei voi mitään: se nauraa vieläkin rennolle voltille ja niin veitikkamaiselle näylle.
Vihaisena saarnaaja pakkaa tavaransa ja lähtee ”rienaajien joukosta”.
Loppunovelli onkin sitten Konstan mietteitä maailmanmenosta, taustalla maantiedon ja luonnonopin opetukset, ja päivän tapahtumat. Kyseiset kirjat Konsta oli joskus huutokaupasta ostanut. Siinä kortteeri-isännän kanssa maisteltiin kilisevien sisältöäkin, Havukka-ahon Anselmin kanssa.
Kuvataan Konstan ihmishalveksuntaa ja maapallon ’juppaamista kartaaniakselinsa ympärillä’, pilviä ja pilven yläpuolisia, vuorovesi-ilmiötäkin –
Yksinpuhelua moninaisista ilmiöistä ihan huovismaiseen tapaan, luikerrellen asiasta toiseen juohevasti –laajemmasta näkökulmasta siis.
Sehän on selevä, myönteli Anselmi välillä.
Novellissa olisi aineksia kahdeksikin. Ensin oli se saarnaajan osuus (herkullinen) ja sitten Konstan mietteet pyörteilevästä maailmanmenosta; lukiessa tuli vähän hämmentynyt olo, että mitä tämä kokonaisuus oikein pitää sisällään, mikä se sanoma oikein olisi ollut.
Eka osassa oli tämä hurmahenkisyyden käsittely, joka päättyi naurunremakkaan.
Sitten Konstan mietiskely oivallisin sanakääntein ja kuvakielin, mutta sekin päättyi humalaiseen pyöriskelyyn pirtin sängyssä, kaikki kuitenkin pyöri ja kieppui jollain tasolla, sanaristikkovertausta myöten. ’Jos vaakarivin sai hallintaan, niin jo pystyrivillä löytyi jo musta arvoitus…’
Lopun kiteytys kyllä pohdinnan arvoista, upea: s. 75, viimeisestä rivistä.


Tuholainen (s. 90 -110)
- Lämmöllä ja suurella sydämellä pohdittua pahantekoa… ihan melkein tämän päivän malliin…
-Keväässä oltiin, luhdalta kuului kuovin huuto, salojärveltä telkän narahdus. Ja mahla alkaisi virrata metsän puissa.
-Ahon reunassa terveen ja voimakkaan näköinen petäjä, jonka sisuksia kaivaa sen seitsemän sortin ’vankkaleukaiset toukantollerot’.
- Nyt pohtii Anselmi asioita petäjän äärellä muistellen Konstan oppeja ja kontallaan etsiskellen petäjän päähermoa, merkkaillen poranrei’ille paikkoja.
- Vähän on salaista puuhaa, kelon tekeminen, sammalet tasoitettava roskien ja poranreikien päälle. 10-14 petäjää vuodessa, missä se näillä saloilla tuntuu. Vaan kun tarvii kunnollista polttopuuta, kun kämpässä polttaneet jo peninkulmien matkalta.
- Ei välitä Selmi koivusta polttopuuna, petäjä olla pitää. Hyvää halkeamaan ja akkaväen kepeää kantaa pirttiin.
Tekosensa tehtyään Anselmi siirtyy sisälle, ahvenkeiton ääreen.
Edettiin kesään, satoi ja paistoi, maa pyörähteli monta kertaa akselinsa ympäri.
Ja niin puuttui omapäinen kohtalo asioiden kulkuun. Elokuisena päivänä käveli aluemetsänhoitaja Havukka-ahon salomailla, kapusi korvesta kankaalle, vanhahko, kuiva mies, vähäpuheinen. 30 virkavuotta metsä oli merkinnyt paljon
–seuraa kuvaus metsänhoitajan työvuosien kulkureiteistä.
Ukko istahtaa kannonpäähän, lataa piippunsa. Juolahtaa mieleen työn epäkiitollinen puoli, ei näe sama mies siemenen kehittyvän korjuuasteelle, uljaaksi tukkipuuksi. Huokaisten jatkaa taivaltaan. Ja kas kummaa, erään aukean laidassa katse iskeytyy isoon petäjään, jonka latvus on kellastunut, ja toinenkin… mikäs ihme nyt…
Poikkeaa polulta tarkastamaan sairasta puuta, ei kaarnassa tikan reikiä, ei pihkavuotoja, eikä myrskyn jälkiä.. toisen puun luo päästyään näkee lisää sairaita puita.
Outo kohouma sammalessa saa miehen kumartumaan ja potkaisemaan sammalpeitettä
Jo täytyy olla valtava toukka – tuuman mittainen reikä johtaa puun sisuksiin.
Paljastuu poran tekemäksi, miettii siinä mikä motiivi moiseen
Siinä muistuu mieleen talvikelien mittausmatka ja A Hokmanin, Havukka-ahosta, lupahakemus 10 kuutiometriä polttohonkia á 15 mk.
Metsänhoitaja istuu kivellä, miettii, miten paljon vielä luvatonta sattuu saloilla. Hirviä ammutaan, soitimessa käydään, autiokämpiltä särjetään ikkunat- ja tämä uusi tuholainen, joka tekee puuhun poralla reiät… Anselmi Hokman, Anselmi Hokman-Piniperda; vivahtaa hienolta, kuin joku laulajatar…
Vaan ei aavista Havukka-ahon syvämietteiset miehet, että illaksi nousee synkkä ja katkera pilvi.

Kiehtovaa, pohtivaa, ei kuitenkaan moralisoivaa… ihan tätä päivääkin…


Robinson Korhosen vuotuinen kesäloma s. 116-129
Kukaan ei ole tähän mennessä tiennyt Korhosen lomanviettotavoista, paitsi kuurosokea Joonas, mutta ’Joonashan ei kerro kuulemiaan’, Korhosen mietinnän mukaan.
Tässä novellissa seurataan pitkäruhoisen, jänteväkaulaisen, leveäharteisen ja raittiin tukkijätkä Robinson Korhosen jokakesäistä lomanviettotapaa.
Alussa on komeaa kuvausta miehen fyysisestä olemuksesta, sitten edetään kesäloman alkuun, polulle kohti metsää, josta löytyy suo, ylipääsemätön; mutta honkakoplukka löytyy pajukosta, meloskellen jatkuu matka suon keskeiselle, kuusta kasvavalle saarelle
Löytyy repusta ja saaren talvisäilöstä tarvekalut, kahvi valmistuu ja riemukkain ilmein lomalainen tuijottelee liekkeihin, muistelee matkanvarren Joonasta, kuurosokeaa yksineläjää, rikasta ikäihmistä, korven keskellä. Joonas on joka kesä järjestänyt hänelle sen ruisjauhosäkin, jonka hän nytkin on turvallisesti saanut raahattua lomapaikalleen.
Kahvin jälkeen heti sekoitetaan saaviin ’ankara mäski’, jonka jälkeen on hyvää aikaa kuunnella lapinpöllön huhuilua. Siinä mäskin valmistumista odotellessa on hyvä verottaa metsän lintukantaakin, muhkea metso siirtyy muhimaan, kunhan ensin mäski on läpikäynyt kemialliset reaktionsa. Loma etenee, isän oppien mukaan valmistuu monesti kirkastettu pontikka ja sitten ei kun juhlitaan. Ttoki ensin pitää syödä, metso onkin juhlava ruoka siihen tarkoitukseen.
Kuvataan pontikanjuonnin suunnitelmallisia vaiheita, varovaisempaa alkua, huippua, jolloin metsä raikaa huudoista ja karhuna olemisesta, hiipuu vähitellen määrää päivä päivältä pienentäen, kunnes kaikki nautiskeltu – mutta niin on kuukausi kulunut umpeen, loma lopussa, upea taas kerran Robinson Korhosen mielestä. Sitten vain tarvikkeet odottamaan hyvään talteen seuraavaa lomaa.
Lopussa seuraa sitten moraalista, selittelevää pohdintaa, joka jätetään kuulijan oman eettisen omantunnon varaan. Lue 128 alkaen viimeiset kaksi kpl.

Kuorsaus (134 -142)
Kuvaus esimiehen ja alaisen, joka monta porrasta agronomia, ”melkoista pamppua” alempana ja huomattavasti nuorempikin, yöpymistilanteesta salojen keskellä. Veneellä oli tultu ja alainen irrotti moottorin ja vei pampun perässä tupaan…
Tuvan lattialle joutuivat makoilemaan, kun kammarin lattia oli aamulla maalattu.
Ja niin alkoi esimies oitis kuorsauksensa, jota kuvataan taitavasti melkoisen värikkäin ilmaisuin, ihan voisi kuvitella juuri niin tapahtuneen.
Monien yritysten ja ajatusten jälkeen alkoi unettoman alaisen päässä kehiä moninaisia suunnitelmia
Lopulta alainen oli jo niin väsynyt, että alkoi olla jo aika tapahtua jotakin; hän rukkasi talon kelloa eteenpäin, vetäisi moottorin käyntiin - niin heräsivät väki,
siinä hyvät selitykset ja unisin silmin talonväki töilleen ja matkalaiset taipaleelle
Todentuntuinen tarina, lyhyt, täytenovellin oloinen. En ainakaan sen kummempaa sanomaa kokenut havainneeni, tarkkaa tapauskohtaista kuvaamista – kuorsaussessioiden äänteellistä ilakointia.


Yö autiossa talossa (148 – 154)
Novellissa lomalla oleva helsinkiläinen sukulaisneitonen lähtee yksin puolukkaan, vaikka emäntä estelee; tuntemattomat metsät, salot rannattomia. Oli tarkoitus vain ihan lähelle, mutta kuinka ollakaan, neitonen tietysti eksyi. Aikansa harhailtuaan osui jo pimenevässä illassa autiokämpälle, josta kuullutkin serkultaan. Yöpymispaikka oli siis turvattu, kun oli alkanut sataakin.
No, tietysti ilta pimenee yöksi, sade myrskyksi ja kaikenlaiset äänet ja kolahdukset saavat neitosen mielikuvituksen vilkkaaseen liikkeeseen. Hän huomaa pelkäävänsä, yrittää todistella itselleen äänten luonnollista alkuperää, mutta kuvaus huipentuu siihen, kun hirvenvasa työntää päänsä särkyneestä ikkunasta sisään, ollen emonsa kanssa kesäisellä reviirillään – kummitus mikä kummitus neitosen mielestä.
Vasa saa kauhun asteen nousemaan ja neitosen pyörtymään, vihlovan kirkaisun saattelemana kupsahtaa pelosta vapisten sijoilleen.
Aamulla hänet löydetään, serkku toteaa kummituksenkin jäljet hirven tekosiksi, tyttö vapautuu peloistaan, toteaa ettei kummituksia ole. ovi hakkaa vajan seinään, tuulee edelleen.
Tarina päättyy:
-”Mutta mitä se taas rummuttaakaan seuraavana myrsky-yönä yksinäiselle ihmiselle….”
(Voisipa tätä novellia ajatella kokeiluksi jännityskirjoittamiseen – no, melkein tehosi, ei aivan. Pelon kuvaus todentuntuista kuitenkin.)


Jouluyö kämpässä (155 – 165)
Kolme koditonta jäivät joulua viettämään kämpälle. Jaakko, Aapeli ja Simo, nuorin, vielä poikanen. Kämppäemäntä ja työnjohtaja olivat tehneet parhaansa miesten tulevasta joulunvietosta: oli vähän ruokatavaraa, tupakkaa, muutama kynttilä, rusinapussi, paloöljyä…
Viivähdetään hetki mattimyöhäisten jouluvalmisteluihin liikepaikoissa, palataan takaisin
kämpälle. Kuvaillaan luonnon tapahtumia kämpän ympärillä, Jaakon kuusenhakumatkalta.
Aapeli lämmittää saunaa; tarkkaa kuvausta toimistaan ja luonnon äänien herättämistä mietteistä. Palaa lukijankin mieleen lapsuuden joulut, savusauna…
Vähän käväisee katkeruuskin pohtijan mielessä, mutta sitten Aapeli muistaa, että tallissahan se Jeesuskin syntyi, oisikohan näyttänyt talli samalta kuin tuossa pihan laidassa…
Simokin on palailemassa talosta maidonhakumatkalta, suksin, huonossa kelissä. Koputtelee välillä sauvalla lumipaakkuja suksien pohjista.
Hankkiutuvat miehet saunaan, jonka jälkeen ovat valmiit vastaanottamaan vaatimattoman joulunsa. Jaakko toimii kokkina, emännän jättämä laatikko lämpiää uunissa sianlihakimpaleen vieressä, lisäksi hän keittelee ohrapuuroa ja rusinasoppaa. Aapeli sitoo kynttilät (neljä) kuuseen, joka on kiinnitetty lattialankussa olevaan kairanreikään. Oikeastaan hän ja Simo pitävät tällaista touhua lapsellisena, mutta Jaakko tahtoo, että pitää olla kuusi heilläkin, vaikka kämpässä asutaankin.
Sitten syödään, aluksi kursaillen; mutta hillitysti ja juhlallisesti, syötyä käydään ritsille lepäilemään ja tupakille; ’varjot vipevöivät kynttilänvalossa seinillä…’
Simo kääntää radion päälle, uudet patterit, niin kuuluu hyvin, perinteistä joulu-ohjelmaa…tekee miehiin juhlallisen säväyksen. Naamanilmeet lientyvät, kun pikkutyttö laulaa…
kuvataan miesten tuumia, herkistyksiä ja muistojen viriämisiä, mielikuvitusjouluja.
Ave Maria ja Enkeli taivaan… saa Simon nolostumaan, vähän kiusaantumaankin…että onkohan se ihan noinkaan… hänet kun kerrotaan löydetyn käärössä talon rappusilta… muillekin laulut tuovat moninaisia ajatuksia
Kymmentä käydessä keitellään kahvit kamiinan päällä ja Jaakko-veijari kaivaa repustaan jaloviinapullon, joka sekin toimi herkistää lopulta vanhemmatkin miehet lähes kyyneliin
Hiljakseen ja sivistyneesti ryyppäillään, vähitellen miehet alkavat tuntea keskinäistä toveruutta, katselevat jopa toisiaan silmiin ja juttelevat, kertoilevat elämästään, sattumuksistaan elon varrelta
Tunnelma on harras ja iloinen; ovat sitä mieltä että heillä on juuri tarpeeksi hyvä joulu, ’mikä menisi tästä yli, olisikin heille kaikille vierasta ja turhaa prameilua’
Tarinan lopussa kuvataan rotan aiheuttamia ääniä sen kuljettaessa ja järsiessä varastamaansa koskenlaskijan palaa lattia alla, omaa joululahjaansa: seuraa nukkumaanmenon valmistelu ja kun nukahtavat….
-lue loppukappale, jää tarina ajatuksiin