Veikko Huovinen: Hirri

28.10.2009 / lukupiiri
HIRRI 1950 – Kirjailijan esikoisteos
Maila Rättyä

MAILAN MIETTEITÄ

Hirri on novellikokoelma, jossa metsä on aina mukana tavalla tai toisella. Alaotsikko onkin ”novelleja suurista metsistä”. Kirja on täynnä huikaisevia luonnonkuvauksia.

Minulla on aina ollut voimakas näkömuisti. Opiskeluaikani alussa oli pakko muistaa, missä kohtaa kirjan sivulla asia oli. Muuten en osannut vastata. Vasta, kun sivuja oli tuhansia samassa tentissä, piti alkaa käyttää myös järkeänsä! Hirriä lukiessani näin koko ajan tapahtumat edessäni kuin olisin katsonut elokuvaa, niin maalailevaa on kerronta. Hyvä ettei kuullut lintujen ääntelyä, metsän huminaa ja myrskyn pauhua!

Väkisin tulee verranneeksi Huovisen tekstiä lukemiensa nykykirjailijoiden esikoisteoksiin. Monien kohdalla tulee mieleen, miten he ilkeävät tuottaa sellaista tekstiä. Kielenkäyttö on roisia ja teksti kuin ”tajunnan virtaa”, jota ei tahdo vanha ihminen pystyä seuraamaan. Huovisen kieli on niin hykerryttävän mehukasta, että savolainenkin mykistyy ihastelemaan. Heti ensimmäinen sivu antaa aavistaa mitä tuleman pitää: ”Rannat ovat valkoiset…”

Novellin otsikko on ”Nälkävuonna”. Sävy on kauttaaltaan lohduttoman tumma, mutta vaikuttava. Susien ilmaantuminen saa suorastaan pelonväristykset selkään. Mutta miten kuninkaallinen onkaan pienen, yksinäisen ja nälkiintyneen pojan lähtö: ”Kulkija pysähtyy…” s.15. Kun luin Hirriä ensimmäisen kerran, olin jättää kesken, kun alku oli niin toivottoman surullista.

Novelleissa on kyllä ihmisiä, mutta he puhuvat joskus yksikseen ja vähän on varsinaista keskustelua kuvattu. Henkilöt ovat kirjailijan ”kiikarissa”, kirjailija ikään kuin tulkitsee henkilöiden ajatuksia. Heidän edesottamuksiaan tarkkaillaan ulkoapäin, heidän tietämättään. Siksi he ovat aidoimmillaan, osa luontoa ikään kuin. Kun ihminen liikkuu luonnossa, maisema muuttuu – taulusta tulee elokuvaa!!! Kuunnelkaapa tätä: ”Jussi käveli …” s.47.

Jäin miettimään, miltähän kirjan ensimmäisistä lukijoista tuntui Konstan ilmestyminen kirjan sivuille. Itselleni tuli silloin ajatus: ”Mitä ihmettä Konsta täällä tekee!” Mahtoiko kirjailijalla jo tuolloin olla ajatus, että Konstan esiintyminen ei jää tähän? Konsta on kuitenkin Konsta jo ensimmäisissä, hänestä kertovissa lauseissa. Lieneekö Sotkamon maine matkailupitäjänä jo Konstan Himalaja-suunnitelmien peruja. Jos on Konsta tuumaillessaan rauhallinen, on hän suuttuessaan sitäkin räväkämpi, ”voipi olla puukko löyhässä, niin!”

Harvoin on Suomen koululaitosta kuvattu niin värikkäästi kuin Konsta ”herran olemusta” pohtiessaan. Kansakoulun ja oppikoulun kuvauksen jälkeen Konsta kuvaa yliopisto-opiskelua: ”Mutta yliopistoseminaarissa…” s. 93.

Yksi tapahtumarikkaimmista on novelli ”Makkara”. Siinä on muutamalla sivulla huima määrä petosta ja filunkia. Toiset voittavat, toiset häviävät, muutamat sekä että. Muurikin ruhon matka suolammesta takaisin maaksi on mehukasta luettavaa. Kaikessa lyhykäisyydessään se kootaan viimeisessä momentissa: ”Moni oli koettanut …” s.115

Kuvaus luonnontutkijasta novellissa ”Kukin tavallaan” antaa ymmärtää, että kirjailija on lukenut muutakin kuin ”pöllin päitä”. Onneksi kemiassa ei menty H2O:ta pidemmälle. Meikäläinen meni lukiossa kielilinjalle, että pääsi eroon kemiasta ja fysiikasta. En myöskään muista, ovatko latinalaiset nimet oikeita vai kirjailijan ”hatusta vedettyjä”.


Maalla syntyneet ja kasvaneen on helppo seurata ukkosilman kehittymistä novellissa ”Ukkonen”. Itse en vain pystyisi kertomaan niin yksityiskohtaisesti. Ukkosen ääntä ei voisi paremmin kuvata: ”Joku kaataa vuoria, jotka on ladottu tyhjistä tynnyreistä, Repäistään kahtia jokin äärettömän luja vaate tai laukeavat propsipinot.” Ja äkkiä kaikki on ohi: ”Untako tuo…” s.147.

Luin viimeisen novellin kotona heti täältä mentyäni ja allekirjoitan Riston [Brunou] luonnehdinnan ”jouluevankeliumiksi”. Aapelin, Jaakon ja nuoren Simon jouluaatossa on jotain niin jäljittelemätöntä lämpöä ja läheisyyttä, ett’ sanoja ei kaivata. Työnjako luontuu kuin itsestään. Jokainen on tavallaan yhdessä yksin. Radion jouluisen ohjelmankin jokainen tulkitsee omalla tavallaan. Vasta kahvin kanssa nautittu jaloviina saa miehet juttelemaan ”omista vaiheistaan, sattumuksistaan elämän varsiteillä”.

Lempparini on kuitenkin niminovelli ”Hirri”. Kun sain kirjan käteeni ensimmäisen kerran, askarrutti nimi heti. Mitä järkeä on panna kirjan nimeksi Hirri? No, sekin on yksi Huovisen oivalluksia ja selviää jo alkupuolella kirjaa. Se alkaa jäljittelemättömällä luonnonkuvauksella, joka sopii juuri tähän ajankohtaan hvyin; ”Syksy alkoi..” s. 27.

Hirri on aputyönjohtajan väännös huonosti kirjoitetusta sukunimestä Heikkinen. Miehen etunimeä ei edes mainita. Hirrin elämä on ollut kovaa alusta alkaen. Eivät ole tulot suuria, mutta pieniä ovat menotkin. Hirri ei vie rahojaan pankkien hukattavaksi, vaan kantaa niitä mukanaan nautiskellen silloin tällöin niiden laskemisesta, kun kukaan ei näe.

Hirri on työskennellyt metsässä saman kaavan mukaan kymmeniä vuosia. On ollut myrskyä ja päivänpaistetta. Hirri on säälittävä, köyhä ja yksinäinen, mutta hänessä on jotakin käsittämätöntä suuruutta. Hän tyytyy kohtaloonsa, ei kapinoi eikä valita. Kirjailija kuvaa sattuvasti, miten luonto valmistautuu suorittamaan Sallimuksen antamaa tehtävää, miten metsä ottaa omansa: ”Hirrin selän takana…” s. 32.

Veikko Huovisen teksteistä on sanottu, etteivät ne menetä ajankohtaisuuttaan, ne ovat ikivihreitä. Tuntuu käsittämättömältä, että n. 25-vuotias mies lähes kuusikymmentä vuotta sitten kirjoitti tekstin, joka voisi olla kuvaus viime viikoilta Huovisnäreiköstä: ”Lieneekö ollut…” s.34.