Veikko Huovinen: Hirri

28.10.2009 / lukupiiri
Hirrin novellien (alusta joka toinen) lukukokemusmuistio ja novellien herättämiä mietteitä/ Aila Heikkinen

Tervansoutajat
Koivuniemen Juuso-vaari, hänen kaksi poikaansa ja Kalmovaaran Matti Kuhmon Iivantiirasta:
Oulusta tervakaupoilta tavanomaista myöhäisempään ajankohtaan, lokakuun alussa, palaava kolmikko, jonka veneen kohiseva ja möyryävä Oulujärven myrsky oli ruhjonut ja pakottanut miehet etsiytymään lähimpään suojaan; osuivatkin turvaan pikkuiselle kuusikkoa kasvavalle saarennyppylälle, peninkulman päähän Manamansalosta; sinne kuusikon havuista makuupaikka
Novellissa seuraa värikästä kuvausta; Juuso-vaarin mietteitä, onnettomista tapahtumista, jotka viivästyttäneet matkan alkua tavanomaista myöhempään: ensin karhu tappanut kaksi lehmää Iivantiiran rantaan. Vihassa viimein karhunkaato kolmen viikon kyttäyksen jälkeen; sitten Ontojoen koskissa kiveen osunut aironvarsi iski Juuson vanhempaan poikaan, viikko paranneltiin - ja lisäksi kovat vastatuulet olivat kolmas mainittu isompi viivästystä aiheuttanut tapahtuma.
Kuvausta pikkusaaren tapahtumista, taas Juuso-vaarin tuumailuina:
-nälkä, 3. pvää ilman ruokaa jo (ei enää muruakaan evästä, kun kaikki kulunut jo menomatkalla eikä tervakaupasta saadut niukat roposet riittäneet kuin edellisvuoden velkoihin ja muutamiin tarpeellisiin tavarahankintoihin; rihlakko oli kuitenkin veneen pohjalla – saaressa ollut koppelo karkasi rihlakon ulottumattomiin; vain kourallinen puolukoita saaren ruoka-anti kolmelle umpiväsyneelle matkaajalle)
-vihanvimmaista manausta tervaporvareiden ahneudesta
-nuoremman pojan onnettomuuden kuvausta; huomattiin kadonneeksi, löytyi kippurassa rannalta, kun oli syönyt mädäntynyttä lokin raatoa; kuumaa vettä juottamalla tokeni osittain
-tarkkaa kuvausta matkasta Lentiirasta Ouluun (s. 22), käy ihan matkaoppaasta…
Tuli sitten aamuyö, jona tuuli oli laantunut vain nimeksi, ’rauhalliset mainingit välkkyilevän kuun valossa’
- siinä tovin sinnittelyn jälkeen, kaikki voimanrippeet kooten, herätettiin väki, sairas poika kannettiin veneeseen ja lähdettiin liikkeelle,
-jos jotain positiivista, niin se, että tuuli tuli takaa ja kantoi veneen Säräisniemen rantaan, jossa talosta saatiin ruokaa, nukkumapaikka lämpimästä saunasta – ja sitten taas kohti Kuhmoa
- pakkaset aikaisin, Kyynäspään koivut huurteessa ja Rehjanselkä rannoiltaan jäässä. Taas yksi riesa lisää; vene talviteloille rannan taloon, Juuso-vaari sinne myös. Pojat ja Matti jalan jatkoivat tarpomistaan kohti Kuhmoa.
Oma lukukokemus:
Luonnon ja karujen olosuhteiden kuvauksen lisäksi minusta koko novelli kilpistyy sivulla 25, jossa Juuson (ruokansa edestä pilkkoi halkoja ja teki muita askareita) mietteitä porvarin avarassa pirtissä:
- s. 25: -Mutta valoisempina hetkinä hän muisti nähneensä parempiakin aikoja…


Vanha kymmenottelija
Novelli alkaa maisemakuvauksella, jossa nyt talo (aiemmin synkkä salomaisema), johon vaaraa kulkeva metsäalan mieskaksikko lähestyy yösijan toivossa, tuumaillen, että talo oli siinä juuri heitä varten, tuvan keinutuolia myöten.
Juoni etenee: ollaan tuvassa, tuli posti, sanomalehden ma ja ti numerot, joiden urheilu-uutiset saivat vieraskaksikon posket oikein hehkumaan
-Korvenraivaaja-isäntä haluaisi keskustella mieluusti metsäasioista ja muistella menneitä. Puhellessaan tyhjille seinille, isäntä viimein kyllästyy, ’köppää kammariinsa ja paukauttaa vihaisesti oven perässään kiinni. Ällistyivät vieraat ja tuhahtivat, ’ettei nuo vanhat karahkat ymmärrä urheilusta mitään’.

Sitten ollaan jo vieraskamarissa kaksien lakanoiden alla, ja nuorempaa (empaattisemmaksi kuvattua) alkaa mietityttää isännän ilme ja käytös. – Ja ” hiilet alkoivat kyteä hänen mietepalkeittensa puhaltamina” ja isäntä sai kuvitteellisen uran:
-metsäalan mies alkoi nähdä hengessään isännän huippu-urheilijan roolin:
-ensin näki ’herran vuoden 1889’ ja isännän poikana, 11-vuotiaana, isänsä viinapäissään ulos kodista paiskanneena. Niin katosi kotiveräjästä poika, säkkiin koottuna perunaa, koira vihellettynä mukaan.
Poika eli mm. metsätöillä, tutustui kirveen ohella sahaankin, josta sai luotettavan ystävän.
Soutu-urheilija mainitaan ensimmäisenä kymmenottelulajina:
-tervatynnyreitä Ouluun monena kesänä (enimmäkseen Sotkamosta, mutta myös Suomussalmelta)
Este-juoksija: - uittohommissa, uittoruuhkissa koskilla
Maastohiihtäjä: - tulee kuviin nainen, perhemaininnat, veljessota ja nälkä. Hirvikarjaa onneksi metsissä, luvan kanssa saatiin niistä hengenpitimiksi lihaa. (kerran kaatui Ontojärven rannalle, kerran Valtimon salomaille)
Merkittävin kuviteltu elämänvaihe alkaa tästä: korvenraivaaja ja asutustilallinen. seuraa seuraava laji-
Painonnostaja: - metsistä pelloiksi, kivien raadantaa laidoilla. Raadantaa ja taas raadantaa; ”monta arkipäivää, harvat juhlat.”
-Raesateet tuhoavat viljan, navetta palaa, lehmiä hukkuu suohon, lapset räntäsateessa 5 km:n päähän salopolkuja kouluun…
Monipuolisuusmies urheilussa siis, korkeita pistemääriä…
Avio-urheilussakin erinomainen tulos: 11 lasta, joista 5 poikaa – poikien avustuksella 6 ha viljelys, niittokoneella jo ajettiin, karjakin eneni. Tuli taas sota, pojat tappelemaan, isäntä yksin miehenä taloon, tarttui kaikkeen, ikään kuin nuortui…
Tuli uusi laji vastaan:
Pyöräilijä:- autot sodassa, piti hankkia pyöräilytaitokin vielä 64-vuotiaana
Sitten vinkeää kuvausta pyörämatkasta kirkolle: 7 km. Alamäki ja pitämättömät jarrut, Seuraa hienoa, vauhdikasta kuvausta alamäki-ajosta. Selviytyy siitä tupakalle, sitten jatkaa, mutta takakumi puhkeaa, sisuskumi pullistelee esiin, paiskaa pyörän jo tiepuoleen, mutta hakee pois maristen. Tulee toinen pyöräilijä takaa avuksi, korjaa kumin narulla. Niin pääsee isäntä kirkolle, toimittaa asiansa (ostaa korttiannoksia, yrittää hommata ’mustasta’ paloöljyä, lähettää pojille ruokapaketteja ja vie tilitykset kansanhuoltoon, josta kyselee pyöränkumin ostoanomuksen etenemistä ja kumiteriä, saa vastaukseksi ei-oota). Kiukuissaan jättää ’rukoushuoneen’ – kansanhuollon – ja lähtee kotimatkalle mielissään rukoushuone-keksinnöstään ja ennen kaikkea siitä, että sai sen oikein huudettua päin virkailijan naamaa. Rikkinäinen pyörä hidastaa, jättää sen tienvarren taloon ja jatkaa metsäpolkua jalan reppu selässään ja saa
-suunnistajan tittelin kuvittelijalta.
Tulee rauha, olot paranevat, alkaa saada kahviakin, voitakin alkaa löytyä ja tulee sen päivän ilta, jolloin metsäalan miehet saapuvat tupaan.
-Nuoremmalle on isännän elinkaari nyt kutakuinkin selvä, ja silloin tulee oivallus, mistä juuret Suomen urheilulle kumpuilevat.
-Sivu 45, alalaita: Ja kun katsoo historiaan…
ja vielä viimeinen oivallus historiallisesta etenemisestä…
-jatka s.46 toinen kappale: ”Ennen nukahtamistaan….


Maailman menoa on katseltava vähän laajemmasta näkökulmasta…
Alku: kaksi sydänmaalta tulevaa polkua yhtyvät maatuneen tervahaudan vieressä lähellä Rimpilahden taloa… toista lähestyy Konsta Pylkkänen reppu selässään ja naamassa ”kunnioitettavan paljon ivallisia ryppyjä… ”, on tulossa kaupungista, repussa kilahtele
Toista polkua astelee raskaammin askelin Rimpilahden Arttu hevostaan taluttaen.
Sukeutuu verkkainen jutustelu hevosen karkaamisesta ja sen kiinnisaamisen mutkista sekä ’pöllysahauksen tienesteistä’ sahaajalle
Konstalla oli ollut vähän huonoja sahauspaikkoja, ”kulkumiehen mehtää”; ja muonittajakin oli ruvennut moitiskelemaan vinoista pöllynpästä, oli käynyt Konstan luonnolle
Tullaan vähin Rimpilahden pihalle.
Konsta hankkiutuu jo eteenpäin, mutta Arttu houkuttelee jäämään, kun lahkolaissaarnaaja, maailmanlopun ennustaja, on tulossa illalla – se joka kulettaa mukanaan ”ratiota, jolla se ottaa yhteyven taivaaseen” . Pohtii Konsta tovin ääneen näitä touhumiehiä, tykkää että ovat mukavampia kuin sirkuspellet – ja päättää sitten jäädä kuulostelemaan
Kuulemaan oli tulossa myös puolenkymmentä jätkää kämpältä – kun sillä ’kämpän ratiolla ei ollut Lahestakaan taikaa…’ Pannaan maata pihanurmelle mahalleen, imetään piippua ja isketään tarinaa…
Jo tulee saarnamies matkalaukkuineen, laiha mies, puku päällä, kravatti kaulassa ja toivottaa ”Jumalan rauhaa…”. Sanat saivat toivotun vaikutuksen makoilevissa miehissä, vaiteliaina jäivät odottamaan tapahtumien kehitystä
Saarnamiehen kahviteltua pirtissä, ilmestyy portaille ja pyytää miehiä kuulemaan, mitä Herra on näyssä ilmoittanut ja käskenyt kansalle kertomaan.
Saarnamies aloittaa, kaartaa ensin luonnon asioita, kiittelee kämpältä saapuneita, kun pitkän matkan takaa tulleet; lauletaan virsi, jonka kuitenkin rikkoo ’tuvassa leijuva epäluuloisuus’.
Saarnamies on taitava; korottaa ääntään tarpeen mukaan, maalailee kauniita kuvia, vuodattaa kyyneleitä, käyttää vertauksia ja raamatunlauseita, heiluttelee käsiään, voivottelee ja kiihtyy… ja tulkitsee raamatunlauseita omien aivojensa aatoksin
Miehet katselevat ja kuuntelevat nöyrinä, josko onkin vain huhua, mitä saarnamiehestä kuultu, joutavaa puhetta
Puhuja alkaa kiihtyä yhä enemmän, pääsee jo ilmestykseen, jonka saanut.
Puhuu ensin omista hekumointilankeemuksistaan – kunnes kertoo yhtäkkiä kirkkaan valon leimahtaneen huoneessa ja punainen savu vain pölisi radiosta.
Ja niin Herra puhutteli saarnaajaa, valittua välikappaletta mustien ja valkoisten erottelemiseksi toisistaan.
Herra antoi kuitenkin parannukseen mahdollisuuden, ken uskoo, niin pelastuu.
Seuraa värikäs kertomus miten ’kova poikkimainen tuuli pyyhki maan yli’, puut katkeilivat, laivat upposivat ja vesi tulvi… tuhkaa ja tulikiveä.
Neljän vrk:n kauhuprosessi päättyi enkelien tuloon, enkelit keräsivät talteen kaikki ne jotka olivat tehneet parannuksen; suruttomat paloivat poroksi ja heidän sielunsa joutuivat helvetin kadotukseen.
Sitten Herran puhuttelun jälkeen saarnaajan silmiä särki ja korvissa humisi.
Pirtissä seuraa kuumeinen laukun avaaminen, jonkinlaisen radion ilmestyminen, kimppu kirjavanväristä johtoa ja korville asetettavat kuulokkeet.
Totisena kuunnellet miehet alkavat ilostua ja naurunsekainen kohahdus sekä vihainen murahdus kulkee miesjoukossa, suunnitellaan jo selkäsaunaa.
Naiset huokaisevat helpotuksesta miesten reaktiosta, olivat kokeneet ennustuksen pelottavaksi.
Miesväki huomaa kuitenkin, ettei mies ole puheistaan vastuussa, tapahtumat lupaavat kehittyä hupaisemmiksi, joten ”silmät juonikkaasti kiiluen ja suupielet ilkikurisesti kuroen aletaan keksiä sopivia sanasutkauksia”
Saarnaaja kiinnittää kirjavan johdon radioon ja kipaisee pihalle vetäen johtoa perässään, näyttää siinä myös radion kylkeä joka ilmestyksessä on kärventynyt nokiseksi.
Miehet ovat huomanneet, että nythän se saarnamies on kuin ’soiva metso, tavallisen vilkas yksilö…’
Seuraa veikeää kuvausta saarnamiehen puuhastelusta saada radio auki, sitten väki huomaa, että mies on saanut yhteyden taivaaseen… saa äkkiä järkyttävän tiedon, kuulokkeet paiskautuvat lattialle, kun mies säntää ulos huutaen, että vesi nousee.
Kuulijat säntäävät perään nähdäkseen, mitä puhuja seuraavaksi keksii
Saarnamies on jo kiipeämässä tikkaita katolle, pärekatto luistaa, mutta jo räpyttelee mies käsiään lentoon lähteäkseen, karatakseen, kun maailmanloppu tulee heti paikalla.
Väki huutaa varoituksiaan, ei vain auttanut, saarnamies tupsahti alas Rimpilahden emännän turnipsipenkkiin.., äkkipysäys taisi palauttaa miehen maan pinnalle muutenkin, pääsee pystyyn herjojen lennellessä, sotkeutuu vielä antenniin ja kaatuu uudelleen.
Väki ei voi mitään: se nauraa vieläkin rennolle voltille ja niin veitikkamaiselle näylle.
Vihaisena saarnaaja pakkaa tavaransa ja lähtee ”rienaajien joukosta”.
Loppunovelli onkin sitten Konstan mietteitä maailmanmenosta, taustalla maantiedon ja luonnonopin opetukset, ja päivän tapahtumat. Kyseiset kirjat Konsta oli joskus huutokaupasta ostanut. Siinä kortteeri-isännän kanssa maisteltiin kilisevien sisältöäkin, Havukka-ahon Anselmin kanssa.
Kuvataan Konstan ihmishalveksuntaa ja maapallon ’juppaamista kartaaniakselinsa ympärillä’, pilviä ja pilven yläpuolisia, vuorovesi-ilmiötäkin –
Yksinpuhelua moninaisista ilmiöistä ihan huovismaiseen tapaan, luikerrellen asiasta toiseen juohevasti –laajemmasta näkökulmasta siis.
Sehän on selevä, myönteli Anselmi välillä.
Novellissa olisi aineksia kahdeksikin. Ensin oli se saarnaajan osuus (herkullinen) ja sitten Konstan mietteet pyörteilevästä maailmanmenosta; lukiessa tuli vähän hämmentynyt olo, että mitä tämä kokonaisuus oikein pitää sisällään, mikä se sanoma oikein olisi ollut.
Eka osassa oli tämä hurmahenkisyyden käsittely, joka päättyi naurunremakkaan.
Sitten Konstan mietiskely oivallisin sanakääntein ja kuvakielin, mutta sekin päättyi humalaiseen pyöriskelyyn pirtin sängyssä, kaikki kuitenkin pyöri ja kieppui jollain tasolla, sanaristikkovertausta myöten. ’Jos vaakarivin sai hallintaan, niin jo pystyrivillä löytyi jo musta arvoitus…’
Lopun kiteytys kyllä pohdinnan arvoista, upea: s. 75, viimeisestä rivistä.


Tuholainen (s. 90 -110)
- Lämmöllä ja suurella sydämellä pohdittua pahantekoa… ihan melkein tämän päivän malliin…
-Keväässä oltiin, luhdalta kuului kuovin huuto, salojärveltä telkän narahdus. Ja mahla alkaisi virrata metsän puissa.
-Ahon reunassa terveen ja voimakkaan näköinen petäjä, jonka sisuksia kaivaa sen seitsemän sortin ’vankkaleukaiset toukantollerot’.
- Nyt pohtii Anselmi asioita petäjän äärellä muistellen Konstan oppeja ja kontallaan etsiskellen petäjän päähermoa, merkkaillen poranrei’ille paikkoja.
- Vähän on salaista puuhaa, kelon tekeminen, sammalet tasoitettava roskien ja poranreikien päälle. 10-14 petäjää vuodessa, missä se näillä saloilla tuntuu. Vaan kun tarvii kunnollista polttopuuta, kun kämpässä polttaneet jo peninkulmien matkalta.
- Ei välitä Selmi koivusta polttopuuna, petäjä olla pitää. Hyvää halkeamaan ja akkaväen kepeää kantaa pirttiin.
Tekosensa tehtyään Anselmi siirtyy sisälle, ahvenkeiton ääreen.
Edettiin kesään, satoi ja paistoi, maa pyörähteli monta kertaa akselinsa ympäri.
Ja niin puuttui omapäinen kohtalo asioiden kulkuun. Elokuisena päivänä käveli aluemetsänhoitaja Havukka-ahon salomailla, kapusi korvesta kankaalle, vanhahko, kuiva mies, vähäpuheinen. 30 virkavuotta metsä oli merkinnyt paljon
–seuraa kuvaus metsänhoitajan työvuosien kulkureiteistä.
Ukko istahtaa kannonpäähän, lataa piippunsa. Juolahtaa mieleen työn epäkiitollinen puoli, ei näe sama mies siemenen kehittyvän korjuuasteelle, uljaaksi tukkipuuksi. Huokaisten jatkaa taivaltaan. Ja kas kummaa, erään aukean laidassa katse iskeytyy isoon petäjään, jonka latvus on kellastunut, ja toinenkin… mikäs ihme nyt…
Poikkeaa polulta tarkastamaan sairasta puuta, ei kaarnassa tikan reikiä, ei pihkavuotoja, eikä myrskyn jälkiä.. toisen puun luo päästyään näkee lisää sairaita puita.
Outo kohouma sammalessa saa miehen kumartumaan ja potkaisemaan sammalpeitettä
Jo täytyy olla valtava toukka – tuuman mittainen reikä johtaa puun sisuksiin.
Paljastuu poran tekemäksi, miettii siinä mikä motiivi moiseen
Siinä muistuu mieleen talvikelien mittausmatka ja A Hokmanin, Havukka-ahosta, lupahakemus 10 kuutiometriä polttohonkia á 15 mk.
Metsänhoitaja istuu kivellä, miettii, miten paljon vielä luvatonta sattuu saloilla. Hirviä ammutaan, soitimessa käydään, autiokämpiltä särjetään ikkunat- ja tämä uusi tuholainen, joka tekee puuhun poralla reiät… Anselmi Hokman, Anselmi Hokman-Piniperda; vivahtaa hienolta, kuin joku laulajatar…
Vaan ei aavista Havukka-ahon syvämietteiset miehet, että illaksi nousee synkkä ja katkera pilvi.

Kiehtovaa, pohtivaa, ei kuitenkaan moralisoivaa… ihan tätä päivääkin…


Robinson Korhosen vuotuinen kesäloma s. 116-129
Kukaan ei ole tähän mennessä tiennyt Korhosen lomanviettotavoista, paitsi kuurosokea Joonas, mutta ’Joonashan ei kerro kuulemiaan’, Korhosen mietinnän mukaan.
Tässä novellissa seurataan pitkäruhoisen, jänteväkaulaisen, leveäharteisen ja raittiin tukkijätkä Robinson Korhosen jokakesäistä lomanviettotapaa.
Alussa on komeaa kuvausta miehen fyysisestä olemuksesta, sitten edetään kesäloman alkuun, polulle kohti metsää, josta löytyy suo, ylipääsemätön; mutta honkakoplukka löytyy pajukosta, meloskellen jatkuu matka suon keskeiselle, kuusta kasvavalle saarelle
Löytyy repusta ja saaren talvisäilöstä tarvekalut, kahvi valmistuu ja riemukkain ilmein lomalainen tuijottelee liekkeihin, muistelee matkanvarren Joonasta, kuurosokeaa yksineläjää, rikasta ikäihmistä, korven keskellä. Joonas on joka kesä järjestänyt hänelle sen ruisjauhosäkin, jonka hän nytkin on turvallisesti saanut raahattua lomapaikalleen.
Kahvin jälkeen heti sekoitetaan saaviin ’ankara mäski’, jonka jälkeen on hyvää aikaa kuunnella lapinpöllön huhuilua. Siinä mäskin valmistumista odotellessa on hyvä verottaa metsän lintukantaakin, muhkea metso siirtyy muhimaan, kunhan ensin mäski on läpikäynyt kemialliset reaktionsa. Loma etenee, isän oppien mukaan valmistuu monesti kirkastettu pontikka ja sitten ei kun juhlitaan. Ttoki ensin pitää syödä, metso onkin juhlava ruoka siihen tarkoitukseen.
Kuvataan pontikanjuonnin suunnitelmallisia vaiheita, varovaisempaa alkua, huippua, jolloin metsä raikaa huudoista ja karhuna olemisesta, hiipuu vähitellen määrää päivä päivältä pienentäen, kunnes kaikki nautiskeltu – mutta niin on kuukausi kulunut umpeen, loma lopussa, upea taas kerran Robinson Korhosen mielestä. Sitten vain tarvikkeet odottamaan hyvään talteen seuraavaa lomaa.
Lopussa seuraa sitten moraalista, selittelevää pohdintaa, joka jätetään kuulijan oman eettisen omantunnon varaan. Lue 128 alkaen viimeiset kaksi kpl.

Kuorsaus (134 -142)
Kuvaus esimiehen ja alaisen, joka monta porrasta agronomia, ”melkoista pamppua” alempana ja huomattavasti nuorempikin, yöpymistilanteesta salojen keskellä. Veneellä oli tultu ja alainen irrotti moottorin ja vei pampun perässä tupaan…
Tuvan lattialle joutuivat makoilemaan, kun kammarin lattia oli aamulla maalattu.
Ja niin alkoi esimies oitis kuorsauksensa, jota kuvataan taitavasti melkoisen värikkäin ilmaisuin, ihan voisi kuvitella juuri niin tapahtuneen.
Monien yritysten ja ajatusten jälkeen alkoi unettoman alaisen päässä kehiä moninaisia suunnitelmia
Lopulta alainen oli jo niin väsynyt, että alkoi olla jo aika tapahtua jotakin; hän rukkasi talon kelloa eteenpäin, vetäisi moottorin käyntiin - niin heräsivät väki,
siinä hyvät selitykset ja unisin silmin talonväki töilleen ja matkalaiset taipaleelle
Todentuntuinen tarina, lyhyt, täytenovellin oloinen. En ainakaan sen kummempaa sanomaa kokenut havainneeni, tarkkaa tapauskohtaista kuvaamista – kuorsaussessioiden äänteellistä ilakointia.


Yö autiossa talossa (148 – 154)
Novellissa lomalla oleva helsinkiläinen sukulaisneitonen lähtee yksin puolukkaan, vaikka emäntä estelee; tuntemattomat metsät, salot rannattomia. Oli tarkoitus vain ihan lähelle, mutta kuinka ollakaan, neitonen tietysti eksyi. Aikansa harhailtuaan osui jo pimenevässä illassa autiokämpälle, josta kuullutkin serkultaan. Yöpymispaikka oli siis turvattu, kun oli alkanut sataakin.
No, tietysti ilta pimenee yöksi, sade myrskyksi ja kaikenlaiset äänet ja kolahdukset saavat neitosen mielikuvituksen vilkkaaseen liikkeeseen. Hän huomaa pelkäävänsä, yrittää todistella itselleen äänten luonnollista alkuperää, mutta kuvaus huipentuu siihen, kun hirvenvasa työntää päänsä särkyneestä ikkunasta sisään, ollen emonsa kanssa kesäisellä reviirillään – kummitus mikä kummitus neitosen mielestä.
Vasa saa kauhun asteen nousemaan ja neitosen pyörtymään, vihlovan kirkaisun saattelemana kupsahtaa pelosta vapisten sijoilleen.
Aamulla hänet löydetään, serkku toteaa kummituksenkin jäljet hirven tekosiksi, tyttö vapautuu peloistaan, toteaa ettei kummituksia ole. ovi hakkaa vajan seinään, tuulee edelleen.
Tarina päättyy:
-”Mutta mitä se taas rummuttaakaan seuraavana myrsky-yönä yksinäiselle ihmiselle….”
(Voisipa tätä novellia ajatella kokeiluksi jännityskirjoittamiseen – no, melkein tehosi, ei aivan. Pelon kuvaus todentuntuista kuitenkin.)


Jouluyö kämpässä (155 – 165)
Kolme koditonta jäivät joulua viettämään kämpälle. Jaakko, Aapeli ja Simo, nuorin, vielä poikanen. Kämppäemäntä ja työnjohtaja olivat tehneet parhaansa miesten tulevasta joulunvietosta: oli vähän ruokatavaraa, tupakkaa, muutama kynttilä, rusinapussi, paloöljyä…
Viivähdetään hetki mattimyöhäisten jouluvalmisteluihin liikepaikoissa, palataan takaisin
kämpälle. Kuvaillaan luonnon tapahtumia kämpän ympärillä, Jaakon kuusenhakumatkalta.
Aapeli lämmittää saunaa; tarkkaa kuvausta toimistaan ja luonnon äänien herättämistä mietteistä. Palaa lukijankin mieleen lapsuuden joulut, savusauna…
Vähän käväisee katkeruuskin pohtijan mielessä, mutta sitten Aapeli muistaa, että tallissahan se Jeesuskin syntyi, oisikohan näyttänyt talli samalta kuin tuossa pihan laidassa…
Simokin on palailemassa talosta maidonhakumatkalta, suksin, huonossa kelissä. Koputtelee välillä sauvalla lumipaakkuja suksien pohjista.
Hankkiutuvat miehet saunaan, jonka jälkeen ovat valmiit vastaanottamaan vaatimattoman joulunsa. Jaakko toimii kokkina, emännän jättämä laatikko lämpiää uunissa sianlihakimpaleen vieressä, lisäksi hän keittelee ohrapuuroa ja rusinasoppaa. Aapeli sitoo kynttilät (neljä) kuuseen, joka on kiinnitetty lattialankussa olevaan kairanreikään. Oikeastaan hän ja Simo pitävät tällaista touhua lapsellisena, mutta Jaakko tahtoo, että pitää olla kuusi heilläkin, vaikka kämpässä asutaankin.
Sitten syödään, aluksi kursaillen; mutta hillitysti ja juhlallisesti, syötyä käydään ritsille lepäilemään ja tupakille; ’varjot vipevöivät kynttilänvalossa seinillä…’
Simo kääntää radion päälle, uudet patterit, niin kuuluu hyvin, perinteistä joulu-ohjelmaa…tekee miehiin juhlallisen säväyksen. Naamanilmeet lientyvät, kun pikkutyttö laulaa…
kuvataan miesten tuumia, herkistyksiä ja muistojen viriämisiä, mielikuvitusjouluja.
Ave Maria ja Enkeli taivaan… saa Simon nolostumaan, vähän kiusaantumaankin…että onkohan se ihan noinkaan… hänet kun kerrotaan löydetyn käärössä talon rappusilta… muillekin laulut tuovat moninaisia ajatuksia
Kymmentä käydessä keitellään kahvit kamiinan päällä ja Jaakko-veijari kaivaa repustaan jaloviinapullon, joka sekin toimi herkistää lopulta vanhemmatkin miehet lähes kyyneliin
Hiljakseen ja sivistyneesti ryyppäillään, vähitellen miehet alkavat tuntea keskinäistä toveruutta, katselevat jopa toisiaan silmiin ja juttelevat, kertoilevat elämästään, sattumuksistaan elon varrelta
Tunnelma on harras ja iloinen; ovat sitä mieltä että heillä on juuri tarpeeksi hyvä joulu, ’mikä menisi tästä yli, olisikin heille kaikille vierasta ja turhaa prameilua’
Tarinan lopussa kuvataan rotan aiheuttamia ääniä sen kuljettaessa ja järsiessä varastamaansa koskenlaskijan palaa lattia alla, omaa joululahjaansa: seuraa nukkumaanmenon valmistelu ja kun nukahtavat….
-lue loppukappale, jää tarina ajatuksiin