26.4.2010

Huovinen, Veikko: Poikien talviretki

Lukupiiri 21.4.2010

Veikko Huovinen: Talvituristi, 1965 osa II Poikien talviretki

Jo otsikko viittaa ystävälliseen suhtautumiseen ja tarinan sisältökin on lempeän ymmärtävä, joskin aiheessa on ikävä puolensa. Pojat ovat asevelvollisia, jotka ovat kovin erilaisia, mutta sattumalta kaverustuvat, kun ovat samassa tuvassa. Luonteet loksahtavat toisiinsa. Aulis on nuorisovankilan kasvatti, tottunut olemaan käskijä ja hyötymään heikommasta, jollainen Vilho on. Auliksella ei ole muita tärkeitä ihmisiä, mutta Vilhoa odottaa äidin lisäksi naapurin isäntä Atte, joka toivoo hänestä vävyä ja tilansa hoitajaa. Vilholla on "yksi vika, joka määrää jatkon. Hän katsoo kieroon". Kun Vilho sen lisäksi häkeltyy outoon virneeseen, hän on aina kiusattu ja silmätikku. Aulis ei näistä puutteista välitä.

Pojat karkaavat sotaharjoituksista, ottavat mukaan järeän aseen ja varastavat panoksia ja painuvat omille teilleen.

Kohtalokkaaksi muodostuu vastaan tulleen upseerin lyönti. Pojat luulevat hänen kuolleen ja ettei paluuta ole, varsinkin kun syyllistyvät kaupan ryöstöön, mikä on paikkakunnan kova juttu ja huhujen pesä. Liekö tositarina takana?

Pojat jäävät erämaahan ja rakentavat sinne pesän/korsun, jonne Aulis sitten kuolee umpisuolentulehdukseen, joka tuntuu epäreilulta. Vilho palaa kotiin ja töihin ja kertoo ettei sietänyt komenteluja armeijassa.

Poikien tarina kytketään Aten tarinaan. Hän on rintamakarkuri ja kokenut "miltä tuntuu olla kuin peto, josta saa tapporahan".Hän seuraa sydän kylmänä etsintäpartioitten etenemistä. Tarina kertoo myös metsästäjistä, jotka reissullaan tuumivat mitä he tekisivät,jos olisivat karkureita. He käyvät läpi nykyistä metsänraiskuuta ja avohakkuita ja rämpivät suolla talveen taittuvaa metsämaisemaa ja sen soita ihaillen, kuten Huovisen voi kuvitella tehneen.

Tässäkin tarinassa kylmyys, karuus, metsän omat asukit, loputtomat suot ja niiden eri asteinen riite kuvautuu elävästi.

Arja Mikkonen

Huovinen, Veikko: Valmismatka

Lukupiiri 21.4.2010

Veikko Huovinen: Talvituristi, 1965

Teoksen kaksi osaa 1)Valmismatka ja 2)Poikien talviretki eroavat paljon toisistaan sekä sisällön että tunnelman osalta.

Yhteistä on kuvaus talvesta, kylmyydestä, joka luettunakin saa hampaat kalisemaan.

Valmismatka on synkkä, kalsea kertomus talvisesta matkasta Pohjolaan, jota alkuluvussa sanotaan tavalliseksi, joskin heikosti valmistelluksi turistimatkaksi, "joka nykyään on niin muodikasta."

Matka alkaa aamuvarhaisella, hyytävässä pakkasessa, autoissa ilman lämmitystä ja lasit niin jäässä, ettei koko matkalla mitään näy. Ihmiset kerätään matkan varrelta ja ilmenee että he kaikki ovat saaneet kutsun. Osa alistuu lähtemään, osa lähtee pakosta. Joukko on hyvin epätasainen ja sen matkanjohtajana on elämässä aina epäonnistunut, kiusattu, mitätön mies, joka lähtiessä heittää asuntonsa avaimet hankeen ja miettii pitäisikö hankkia raippa.

Tarinan alku kertoo miehestä, joka poimitaan mukaan puoliksi paleltuneena matkan varrelta. Hän on jättänyt autonsa ja hyvät varusteensa ja mennyt metsään, jossa kiertelee kauan ajatellen, että hän näin vaeltaessaan löytää totuuden.

Toinen syvästi masentunut on keski-ikäinen perheenisä, toimistopäällikkö, joka katsoo elämäänsä ja sen sujuvuutta kuin sivusta.

Mukaan otetaan väkisin nuori rautatieläinen Leevi, joka suunnittelee pakolaisen elämää, mutta ei väistä kohtaloaan. Mukana on myös 6-vuotias tyttö, jonka perheenisä ottaa lohduttaakseen. Lapsi ihmettelee miksi hänen piti lähteä yksin.

Tässä kohdin kertomusta on jo ymmärrettävä, että kyse on matkasta kuolemaan. Tuntemattomalle, pohjoisella jäämerelle, jossa odottaa punamönjäinen, musta laiva, jossa ei näytä olevan elämää. Tästä ei kuitenkaan puhuta.

Huovisen kuvaukset lähtijöistä ovat varsin synkkiä, monia kysymyksiä ja kylmääviä tunteita herättäviä.

On perheenemäntä, jonka luona yövytään ja joka puhuu Leevin kanssa rakkaudesta, koska Leevi ei ole sitä ehtinyt kokea ja emäntä on pettynyt pahasti. Tosin hänen puolisonsakin, joka ei lähde mukaan, on pettynyt.

Karmein kuvaus on isännästä, joka ruoskalla pakotetaan mukaan ja joka riehuu kartanollaan ajaen perheensä ja eläimensä tielle ja lopulta polttaen kaiken. Isäntä iskee raivoissaan kirveen ison sian selkään. Sika lähtee tepastelemaan tielle ja säikäyttää matkaajan, joka päättää että "tuollaista en muista nähneeni" ja näin selviää järkytyksestään.

Jokunen vapaaehtoinenkin lähtee, kuten Salmentauksen iäkäs mummo, joka hiljalleen etääntyy kotimäeltään ja nuoripari Tarja ja Pietari, jotka elämän velvollisuuksiin jo alkuun väsyneinä rakentavat talvipesän, josta heidät haetaan.

Huovismaiseen tapaan, jos niin tohtii sanoa, Talvituristissa on aivan erillisiä kertomuksia, kuten kuvaus metsään jääneen auton sammuvasta elämästä, kuvaus tuppisuisista autonkuljettajista ja kuljetusautojen raskaasta, sitkeästä kulkemisesta.

Matkan aikana kenellekään ei kerrota päämäärää ja sitä miksi on niin kylmää ja vaikeaa. Kaikki kuitenkin laskeutuvat veneisiin, joita laiva on lähettänyt. He lähtevät ja ihmiset jäävät laiturille veisaamaan lähtövirttä.

Arja Mikkonen

Huovinen, Veikko: Kuikka

Lukupiiri 21.4.2010

Veikko Huovinen: Kuikka, 1963

Pakinoita, parodioita, humoreskeja

Näissä pakinoissa on Huoviselle ominaista satiiria ja vaikutta siltä, kuin hän pitäisi jotenkin pilkkanaan yhteiskuntaa ja ihmisiä, ikään kuin hän katsoisi sivusta elämää. Joskus mietityttää onko hän tosissaan vai ei.

Huomioni kiinnittyi siihen, kuinka vaivattomasti hän siirtyi aiheesta toiseen. Kertomukset liikkuvat hyvin erilaisissa aihepiireissä kuten kuvauksesta missikilpailuista käyntiin rintapastillitehtaassa, ruotsalaisista, jotka valtaavat A.J. Luikun kalastuspaikan, hyvistä ystävistä Hulkosta ja Välitalosta, joiden pojat aiheuttavat harmeja, oravanmetsästäjän sihteeristä, juhla-ateriaan Tenkkemä-aavalla, jossa todetaan Schroderuksen olevan poromiehille aivan liian hyvä kokki.

Toisaalta olisi luullut, että hän olisi jatkanut alkamaansa tarinaa, saako dosentti Österling kuikan ammutuksi vai ei. Jätetään lukijan arvattavaksi kuinka käy.

Pakinoista huomaa kuinka monipuolinen kirjailija Huovinen on. Lopuksi haluan siteerata Kainuun Sanomia, joka uutisoi tuhkapilvestä: ”Ihmisellä on tässä maailmassa kusiaisen valtuudet.”

Kirsti Mikkonen

21.4.2010

Huovinen, Veikko: Kylän koirat

Lukupiiri 24.3.2010

Veikko Huovinen: Kylän koirat, 1962

Lukupiiriläisten mukaan "Kylän koirat" olisi määrättävä kouluissa oppikirjaksi ja koiran omistajille pakolliseksi oppaaksi. Veikko Huovinen kuvaa koiria niiden omasta vinkkelistä eikä pakota niitä ihmisen lapsiksi kuten monesti nykyaikana tehdään.

Monet elävät ja riemastuttavat muistot omista ja kylän koirista lukpiirissä muisteltiin ja kerrottiin.

Aivan aiheesta kirjasta on otettu hyvälle paperille painettu ja kauniisti tekijän valokuvat esittelevä uusi painos vuonna 2009.

Tämän sekä samaan aikaan ilmestyneen "Lemmikkieläin ja Valmismatka" -kirjan ansiosta minulle jäi haikea muisto kirjailija Veikko Huovisesta. Työtoverini täytti vuosia juuri uuden painoksen ilmestyttyä ja halusimme muistaa häntä omistukirjoituksella varustetulla kirjalla, niinpä lähdin tapaamaan kirjailijaa. Veikko Huovinen otti vastaan lukijansa viimeisen kerran ja ne lienevät viimeiset nimikirjoitukset, jotka hän elämässään kirjoitti. Hän totesi kirjoittaessaan, että laitan tähän päivämäärän, jotta tiedätte, että ainakin tällöin olin vielä hengissä. Nimikirjoitus on hauras kuten kirjailiijakin niitä kirjoittaessaan. Päivämäärä on 5.9.2009.

Leena Marja Tikkanen

Alla oleva esittely on julkaistu Koti-Kajaanissa kirjaston palstalla keväällä 2009:

Ystävänpäivän ja talven kunniaksi lähdetään seuraamaan koirien ”jälkiketjuja pohjoisen hangille, tohiseviin kyläpetäjikköihin, palokujille ja roskatynnöreiden taa”.

Nykyiset koirat voivat vain uneksia siitä vapaudesta ja kaveruudesta, josta Väiskit ja Junnut saivat nauttia talvikuukausina. Kirjailija vainuaa maanläheisesti koirien parhaat ruokapaikat, lempihajut ja löytää salaisimmatkin kätköt. Mitä tapahtuu, kun on "aika" ja narttuprinsessaa pidetään kytkettynä? Miksi koira saa porsaan paperit? Herkimmillään kirja kuvailee syyhyisen koiran rapsutusta, seurailee koiraperheen elämää ja pentujen puuhia.

Koirien tarkkailun lomassa löytyy mietteitä ajan ilmiöistä. Jätteiden käsittely ja otsatukkaiset miehet saavat osansa. Onko turismia kehitetty kirjan herättämin virikkein?

Kirja vie meidät aikaan, jolloin käytiin kansakoulua, sepällä oli kylässä paja ja pakkanen laski neljäänkymmeneen. Valokuvissa koirat esiintyvät juuri niin ”uskollisina omalle koiruudelleen” kuin kirjailija tekstissäkin kuvailee. Kirja on valaiseva opas aitoon koiranelämään ja loistavaa lukemista kaikille karvaturrien ihailijoille. (lmt)

Huovinen, Veikko: Konstan Pylkkerö

Lukupiiri 24.3.2010

Veikko Huovinen: Konstan Pylkkerö, 1961

Konstan Pylkkerö jatkaa Havukka-ahon ajattelijan tarinaa. Lukupiiri keskusteli kirjan pohjalta Veikko Huovisen ihmiskuvauksesta ja Pentti Haanpään vaikutuksesta Huoviseen.

Omia sanoja ja ilmauksia löytyy tästäkin kirjasta. Kun Konsta oli apteeraajana, mitä hän teki? Nykysuomen sanakirjan mukaan apteerata tarkoittaa katkoa, pölkyttää.

Eläinmuseon kuvaus ja henkilökohtainen kannanotto eläimiin on Huovisella ainutlaatuista. Kenellä muulla tulisi mieleen pohtia lunnin nokkaa:
"Täytetyt metsälinnut häntä eniten miellyttivät ja jänikset sekä oravat. Mutta lunnin uhkea nokka oli Havukka-ahon ajattelijalle kuin punainen vaate vihaiselle sonnille. Hän ei käsittänyt sitä salamyhkäistä, ehkä syvällistäkin viisautta, joka tuollaiseen nokkaan ylipäätänsä saattoi sisältyä. Siksi hän tuijotti kulmainsa alta lunnia ja piti kaikkea tätä henkilökohtaisena loukkauksena."
"... Ja nyt piti nähdä tuollaisia irstaita räähki, paljon ilkeämpiä kuin korppi ja närhi. Muuten hän olisi nämä hyväksynyt, mutta nokan suhteen oli jotain vinossa"

Huovisen syvä kunnioitus eläimiä kohtaan ilmenee seuraavasta:
"Kaksi lyijyraetta lävisti sydämen. siihen lysähti musta, karvainen peto ja puhalsi vitilumelle verisen vaahdon - ja elämänsä. Kova oli ollut sen elo, vaikeat ne tehtävät ja askareet, joita se oli määrätty aikojan alusta suorittamaan. Nyt se sai palkkion, ehkä hyvänkin."
"Tutkittiin ahman turkki, kynnet ja häntä, punnittiin sitä käsissä ja pojat katsoivat hampaat sekä raottelivat silmäluomia. Ihmetys oli suuri, sillä miten pystyi noin pieni eläin tappamaan lampaita ja poroja"

Kuitenkin Konsta riemuitsee mielessään ahman kaadosta ja tulevasta tapporahasta. Häntä kutkuttaa ajatus, että hänet jatkossa tunnetaan kostajana ja saa nimensä vielä lehtiinkin.

Syvästä ystävyydestä kertoo yllättävä tapaaminen Kronbergin kanssa. Maisteri Kronberg oli ollut Konstan kanssa männynneulasia laskemassa Lentuan saaressa ja nyt "alennustilassa" maalattu rouva vieressään, lapset takapenkillä. Kronbergin perhe ei oikein Konstasta piitannut, mutta Kronberg oli uskollien ystävälleen ja osoittaa avointa, rehellistä ihmisen kunnioitusta. Ystävän puolelle asetutaan, ystävyys ei riipu ulkoisista seikoista, asemasta tai rahasta.

Näinä aikoina ajankohtainen asia löytyy ennustuksesta: "Johan ne hinkkaa atomista sähköt, kun kosket loppuu". Tekokuustakin kelpaa lukea edelleen. Kirjan tekstit heijastavat viidenkymmenen vuoden takaista aikaa ja ne saavat lukijan hykertelemään muistojaan.

15.4.2010

Valmu, Leena: Veera tiellä


Leena Valmu: Veera tiellä. WSOY 2010.
Leenan Valmun teos kertoo kymmenvuotiaasta hensinkiläistytöstä Veerasta, jonka yksinhuoltajaäiti kuolee syöpään. Veera asustaa enonsa luona ja sukulaisten miettiessä hänen tulevaa sijoituspaikkaansa, Veera ryhtyy itse toimeen ja päättää etsiä isänsä. Äiti ei ole koskaan kertonut isän nimeä, mutta Veeralle se on paljastunut äidin kertomusten ja hyvän päättelykyvyn kautta. Isä asustaa kaukana Lapissa, Äkäslompolossa, eikä hän ole lainkaan tietoinen tyttärensä olemassaolosta. Veera on hyvin nokkela ja kekseliäs tyttö. Hän saa sukulaiset uskomaan, että hän on päivät koulussa ja pari yötä kaverin luona. Ja niin alkaa Veeran tapahtumarikas matka kohti Äkäslompoloa.
Matka on vaiheikas ja Veera tapaa monia auttavia ihmisiä, mutta myös niitä, jotka ajattelevat vain omaa etuaan. Matka etenee keski-Suomen kautta Oulun seudulle. Matkan varrella kaveriksi löytyy metsästä koira, joka seuraa Veeran matkaa uskollisesti. Toiseksi uskolliseksi ystäväksi löytyy tyrnäväläinen Akseli, joka auttaa Veeraa eteenpäin. Matkalla Veera kohtaa mm. Oulussa asuvan isotätinsä Elsan, joka on hieman jo dementoitunut. Veeraa dementia ei haittaa; päinvastoin siitä on enemmänkin hyötyä matkan teossa. Onhan siinä vaiheessa sukulaisille jo valjennut Veeran karkumatka ja hänet on etsintäkuulutettu.
Matkan viimeiset kymmenet kilometrit Lapissa ovat melkoista voimainponnistusta, mutta Veera on päämäärätietoinen ja sisukas. Löytyykö isä Äkäslompolosta ja mikä on Veeran kohtalo, se selviää vain lukemalla kirja. Teos on jännittävä ”tien päällä” –kuvaus ja se koukuttaa kaikenikäisiä niin, että kirjan laskeminen käsistään ennen loppuratkaisun selviämistä on vaikeaa. PA.

Katri Tapola: Väinämö


Katri Tapola: Väinämö. Vain ulkokäyttöön.
Tammi. 2009.

Väinämö on ekaluokkalainen poika, jonka äidin nimi on Aino ja isän nimi on Kullervo. Väinämö harrastaa kanteleen soittoa ja äidin mielestä he ovat kalevalainen perhekunta. Äiti on myös sitä mieltä, että Väinämö soveltuu vain ulkokäyttöön, koska välillä hänestä löytyy sen verran ylimääräistä energiaa.

Väinämön oli määrä syntyä Kalevalanpäivänä, mutta hän syntyikin vasta seuraavana päivänä, joka tuolloin sattui olemaan karkauspäivä. Niinpä Väinämöllä on oikea syntymäpäivä neljän vuoden välein.

Väinämön parhaita kavereita ovat samanikäiset Tarmo ja Onni. Väinämö, Tarmo ja Onni ovat vakoiluiässä. Heidän kohteenaan on erityisesti naapurissa asuva Ylä-Tilhi Itse, koodilyhenne vakoilukielellä YTI. YTIllä on menossa monenlaisia bisneksiä, koskapa hänen puhelimensa soi jatkuvasti varsinkin joulun alla.

Bisnekset vaikuttavat sen verran epäilyttäviltä, että vaativat pojilta valppaana oloa. Ihmetystä herättää myös se, että paikallisen ilmaisjakelunlehden sivuilta löytyy ilmoitus, jossa YTI esiintyy peitenimellä Karsten.

Luokan retkellä eduskuntataloon selviävät sitten YTIn salaisuudet mm. se, miksi hän jonain päivänä käyttäytyy niin leuhkasti, ettei edes tervehdi. Vakoilun ohessa paistetaan pannukakkua, jonka resepti löytyy myös kirjan sivuilta.

Teos on ilmestynyt kotimaisten kirjailijoiden helppolukuisessa Kirjava Kukko –sarjassa. PA.