18.12.2009

Huovinen, Veikko: Havukka-ahon ajattelija

Lukupiirissä keskusteltiin 18.11.2009 teoksesta Havukka-ahon ajattelija, joka ilmestyi ensimmäisen kerran WSOY:n kustantamana vuonna 1952. Havukka-ahon ajattelija on esitetty 19.3.1962 kuunnelmana radiosta. Tähän taltiointiin voi tutustua Ylen Elävän arkiston sivulla:

Havukka-ahon ajattelija | Elävä arkisto | yle.fi

16.12.2009

Huovinen, Veikko: Ihmisten puheet

Veikko Huovinen -lukupiiri 9.12.2009

Veikko Huovinen: Ihmisten puheet, WSOY 1955

”Tavaravaunuilla liiaksi rasitettu sekalaisjuna ryskyi maiseman halki….” Sekalaisjunia ei enää liikennöi Kainuun radalla, jos ei liikennöi yöjuniakaan.

Junassa on mukana herra Arffman. ”Kuka hän on? Minne hän on menossa? mitä hän aikoo?”

Herra Arffmain aikeet, maan ja kiinteistön osto, hänen ulkonäkönsä ja olemuksensa kerrotaan tarkkaan. Samoin saamme tietää hänen perhesuhteensa ja ehkä hieman ongelmallisen suhteen vaimoon. Kunnollinen herra Arffman on, kirjailija vakuuttaa kahdessakin kohdassa, niin että hän varmasti pääsee taivaaseen yksinkertaisuutensa ja kunnollisuutensa tähden.

Huovinen itse määrittelee ensimmäisen luvun näin ”Kiinteistökeinottelija Arfffman tulee L:n asemalle junalla, kävelee asemalta kylälle, vuokraa Aamunkoitosta huoneen, syö aamiaisen ja viettää lopun päivästä ’yläkerran herrojen huoneessa’.”

Herra Arffman herättää suurta kiinnostusta kyläläisissä ja syytä hänen tuloonsa ja hänen aikeitaan pohditaan ankarasti. Hän tapaa joukon ihmisiä ja kuulee puhuttavan vielä useammista. Arffmanin maine muuttuu kertomuksen kuluessa erinomaisen komeasta, rikkaasta herrasmiehestä seksihurjastelijaksi, mutta palautuu lopussa ”fiksuksi” mieheksi. Kauppojakin hän tekee kertomuksessa aika vähän, hän ostaa palan maata ja yhden kiinteistön.

Runsaan ihmismääränsä ja juorujensa vuoksi kirja on jotenkin raskas luettava. Yhä uusia juttuja, yhä uusia henkilöitä tulee kertomukseen tai heistä ainakin puhutaan. Nimelleen kirja ainakin tekee oikeutta.

Kirjasta löytyy niin suuri valikoima ihmistyyppejä, että niitä on pitänyt haalia naapurikuntienkin puolelta. Toisesta luvusta löytyvät mm. seuraavat tyypit: epäonnistunut psykologian opiskelija, ystävä, pöljäläinen, keskinkertaisen älykkäät, varsin nokkelat, hölmöt, pyhäkoulunopettaja, rovasti, nimismies, matkustajakodin omistaja ja tämän mies, tarjoilijattaret, syöjiä, tarkkailija ja luikuri.

Rouva Hilkka Huovinen on kertonut, että sotkamolaisesta majatalosta on peräisin kirjassa mainittu ruokalista, josta löytyivät ”Aamunkoiton pannu”, paistettu makkara, haukiperunat ja kuhakeitto. Kirjaan ja majataloon rouva Huovinen oli tutustunut käydessään katsomassa tulevaa työpaikkaansa Sotkamon terveysasemalla. Kirjailijaa hän ei silloin vielä tuntenut.

Tässä teoksessa on monia herkullisia listoja. Eräällä iltakävelyllä Arffman tapaa mm.
- 14 liikeapulaista
- 3 postineitoa
- 18 oppikoulun yläluokkalaista
- 2 pankkineitiä
- 2 naimatonta opettajatarta
- 1 agronomi
- 3 meijerin työntekijää
- 2 liikuntaneuvojaa
- 2 terveyssisarta
- rouvia
- uteliaita tai mustasukkaisia miehiä
- kypsynyt nainen (sylissään suomyrttejä, juolukanvarpuja, suopursuja ja vaiveroita)
- tirskuvia koulutyttöjä
- elokuvakoneenkäyttäjä Patronen

Samaisella kävelyllä häneen luodaan: ”uteliaita, hämmästyneitä, salaperäisiä, julkeita, ilkamoivia, pilkallisia, hurmaavia, liehitteleviä, puoleensavetäviä, kiehtovia, syyttäviä, vihaisia, inhoavia ja kateellisia silmäyksiä”.

Riemastuttavia hetkiä ja henkilöitä kirjasta löytyy montakin. Minua miellytti ärhentelevä maanmittausinsinööri Partanen, joka huusi ”Kuka epatto sinut tänne neuvoi?” Partanen on tunnetusti ilkeä kaikille ja niinpä hänestä kerrotaan niin toivottoman karuja vitsejä, että vatsaa vääntää. Myös vitsit ovat satiirin kohteena.

Voi kuvitella kirjailijan omakohtaisia kokemuksia, kun kutsuille saapuu runoilija, ”joka Arffmanin ohella oli illan harvinaisin ihmisolento”. Tätä ihmisarkaa henkilöä kiusaavat ensin ”rahamiehet” Jeistratoff ja Arffman palkkiokyselyineen ja sitten rouva Mäkeläinen pyytämällä runonlausuntaa. Siitä suivaantuneena runoilija luikkii pakoon ”minkä jaloista lähti, eikä hänen vauhtinsa senkään jälkeen ollut halveksittavaa”. Runoilijan ohella saadaan myös tutustua kriitikoihin, joita luokitellaan arvostelutavan mukaan.

Huovismaisen muhevaa kieltä ja kuvaavia nimiä löytyy runsaasti. ”Henry Arffman” on oikeasti Kaapro, vaimolle ”Kapsu”. Joku kuuntelee laulua ”mielevästi muhoillen”, tytöt ”nauraa-rykättivät”, vastakkain istuu kaksi ”miesmöllykkää”.

Naiskuvat ovat ilkeämpiä kuin miesten kuvaukset. Kuunneltiin levyjä, joita esitti ”naukuvaääninen lauluyhtye Animal-Sisters”. Naiset ovat sivistymättömiä juoruilijoita, Vieno Niemi-Sutela ei osaa kirjoittaa, toisilleen kateelliset sisarukset, keskustelut taiteesta ja naistenlehtien jutut saavat osansa. Epämääräisen maineen saanut nainen puhdistetaan kuitenkin hyväsydämiseksi olennoksi, joka hoitaa sotavammaista.

Luonnonkuvaus erityisesti kirjan lopussa on kaunista. Huovismaiseen tapaan siinäkin on rinnastettu arkista ja ylevää.
”Kylä näytti kauniilta. Paljon huolta ja vaivaa oli nähty sitä rakennettaessa. Siellä oli vesijohdot, viemärit ja vesiklosetit. […] Siellä asuu paljon ihmisiä, eivätkä he ole läheskään niin hassuja ja typeriä kuin joku närkästynyt pöhköläinen tahtoisi väittää.” […]
”Mutta kuulaanaa kaartuu sininen taivas kylän yllä, ja avaruus ympäröi loputtomana heitä […] Lintu vetää päänsä siiven alta ja astuu oksan kärkeä kohti siipensä aukaisten. ”

Vuonna 1955 kirjan ilmestyessä ”Havukka-ahon ajattelijasta” otettiin jo 7. painos. Veikko Huovisesta oli tullut Sotkamon ”julkkis”. Kirjan perusteella voi ajatella, että tämä ei ole ollut kirjailijasta kovin miellyttävää. Arto Seppäläkin on todennut, että ”Huovinen tunsi viihtymättömyyttä: humoristin osaan hän oli kyllästynyt ja satiirikon osa tuntui kiusalliselta sekin.” (1)

Ajan kuvauksena kirja on mainio. Eläinten ääniä matkivia lauluja soiteltiin 1960-luvullakin. Jokainen pienellä paikkakunnalla asunut tunnistaa kylän raitin, ihmiset ja ihmisten tavat. Vieläkin pienessä kotikylässä verho heilahtaa tavallista kiivaammin tuntemattomien kulkiessa ohi. Hevosmiehet ja likakaivon tyhjentäjät muistetaan.

Kaikki eivät ymmärtäneet Huovisen satiiria ja moni tunnisti kylän omakseen, koska kirjailija kirjoitti Suomen kuvalehteen kolumnin ”Opiksi ilkeämielisille nuorukaisille: johdatus hienostuneeseen ymmärtämiseen” (2), jossa hän kirjoittaa mm. ”Ei missään nimessä kylään järven rannalla! Kuten tiedetään, on Suomessa vain yksi kylä järven rannalla:”

Kirjallisuuden tutkijat ovat löytäneet yhteyden Gogolin Kuolleet sielut –romaaniin. Tsitsikoviin tavoin Arffman saapuu pienelle paikkakunnalle, toimii häikäilemättömästi, maine kasvaa ja lopulta hän matkustaa muuttumattomana pois (3,4).

Veikko Huovinen on maininnut itsekin Tsitsikovin suosikikseen. Samoin hän myöntää nauttineensa Rabelaisin Gargantuan seurasta (5). Gargantuan elämästä kertovassa kirjassa on luettelo toisensa perään, tämä tehokeino on erityisesti viehättänyt Huovista, jonka kaikissa teoksissa luetteloilla on suuri merkitys (6).

Minulle, joka en ole opiskellut kirjallisuustiedettä, Veikko Huovisen teksteihin ja niiden arviointeihin tutustuminen on matka kirjallisuuden historiaan.

Kirjallisuutta:
1. Seppälä, Arto: Ajatus on hiirihaukka. Porvoo: WSOY, 1975. s. 126
2. Huovinen, Veikko: Opiksi ilkeämielisille nuorukaisille: johdatus hienostuneeseen ymmärtämiseen. Suomen kuvalehti 46/1955 s.39,49
3. Liukkonen, Tero: Veikko Huovinen: kertoja, veitikka, toisinajattelija. s. 26-30.
4. Hallikainen, Pertti: Satiirilla sanottua: kaksi Veikko Huovisen teosta. Teoksessa Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosikirja 21, Helsinki: SKS, 1965, s. 15–42.
5. Miten kirjailijat elävät? Suomen Kuvalehti 45/1953 s.18-19, 33. Veikko Huovisen vastaus sivulla 33.
6. Rabelais, Francois: Suuren Gargantuan hirmuinen elämä. Jyväskylä: Gummerus, 1947.

Leena Marja Tikkanen

14.12.2009

Ministriles Reales


Ministriles Reales : instrumental music of the Renaissance and Baroque
Hesperion XX joht. Jordi Savall
Alia Vox 2009

Tämä musiikki johdattaa kuulijansa barokki- ja renessanssiajan (1450-1690) Espanjan hoveihin. Tuohon aikaan hoveissa toimi ammattimuusikoita, joiden esitykset siivittivät sotaan lähtöä ja muita virallisia tilaisuuksia kuin myös iloisempia juhlallisuuksia.Muusikot pitivät myös omia musiikkikouluja, joissa kehittelivät eri esityskäytäntöjä ja näin luotiin pohja myöhemmille instrumentti-, kamari-, ja orkesterimusiikkiesityksille.

Nykyajan ahkerimpia vanhan musiikin esittäjiä ja levyttäjiä on espanjalainen viola da gamban soittaja ja kapellimestari Jordi Savall. Hän ja orkesteri Hesperion XX ovat tulleet tunnetuiksi nimenomaan Välimeren maiden vanhan musiikin tunnetuksitekijöinä. Levyllä hän esittää yhdessä orkesterinsa kanssa tunnettujen vanhan musiikin säveltäjien kuten di Lasson, Guerreron, Cabezonin sekä muutaman tuntemattoman säveltäjän instrumenttimusiikkia. Savall tunnetaan myös soitostaan elokuvassa Kaikki elämäni aamut.

Ministriles Reales-levyä voi kuunnella vaikka juhlistamaan joulun odotusta, sen verran juhlava sen sointi on. Ja jos tätä musiikkia haluaa kuunnella elävänä esityksenä, se on mahdollista ensi kesänä myös täällä Kainuussa kun Savall orkestereineen saapuu ennakkotietojen mukaan Kuhmon kamarimusiikkiin.
(Hilkka Härkönen)

Kristin Steinsdottir: Meidän talon enkeli


Kristin Steinsdottir: Meidän talon enkeli
kuvittanut Halla Sólveig Þorgeirsdóttir; suomennos: Päivi Kumpulainen. - [Tuusula] : Idun, 2008. - [103] s. - Alkuteos: Engill i vesturbæænum

Islantilainen Kristin Steinsdóttir käyttää mielellään kansanperinteen aiheita tarinoissaan. Saagat eivät ole lastenkirjallisuutta, mutta Kristin Steinssdóttir halusi välittää saagan lapsille kirjoittamalla sen uudelleen lapsen näkökulmasta. Islannissa suosittua kirjaa ei valitettavasti ole käännetty muille kielille.

Myös kirjassa ”Meidän talon enkeli” on mukana muinaisia tarinoita ja uskomuksia. Päähenkilö on alakoululainen poika nimeltään Saarni. Islantilaisille Saarni on elämän vertauskuva, mutta nimenä se on harvinainen. Pieni Saarni saakin kuulla pilkkaa nimestään, mutta hän hyväksyy äidin ja isän valinnan eikä välitä pilkasta. Saarni on mietiskelevä ja yksinäinen poika, jonka silmin kirjassa tarkkaillaan elämää kotona, koulussa ja harrastuksissa.

Saarni on kiinnostunut lukemisesta, luonnosta ja avaruudesta. Hän näkee miten muitakin lapsia kiusataan, mutta ei uskalla mennä apuun. Ystävystyminen on vaikeaa, jos pelkää jopa haituvaista tukkaa. Saarnin vilkas mielikuvitus punoo herra Hukkasesta susimiehen, joka asuu kellarissa. Rappukäytävässä liihotteleva enkeli muuttaa lopulta Saarnin kotiin.

Keskeinen teema on pienen pojan suru ja pelko vanhempien eron vuoksi. Hylkääkö isä uuden perheen takia, löytääkö äitikin jonkun tärkeämmän kuin Saarni? Naapurin metsästäjän Saarni ajaa mustasukkaisena pois.

Pikkuveljeen tutustuminen saa Saarnin kasvamaan isoveljen ja ison pojan rooliin. Hän huomaa miten kädet kasvavat, uudet kengät puristavat varpaista ja takki repeilee päältä pois. ”Susimiehelle” hän aikoo ostaa yskänlääkettä.

Kirjan kuvitus on kaunis ja sopusoinnussa tekstin kanssa. Jokaisella aukeamalla on oma teema ja kirjan alussa on kekseliäs sisällysluettelo pienin kuvakkein. Kirjasintyyppi ei ole kovin selkeä ja kirja sopinee tekstimääränsä ja aiheensa vuoksi paremmin yhdessä kuin alaluokkalaisen yksin luettavaksi. Voi olla, että se tuo enemmän lohtua vanhemmalle kuin lapselle.

Kristin Steinsdttir on saanut kirjastaan Pohjoismaisen lastenkirjapalkinnon vuonna 2008. Kirjan kuvittaja Halla Sólveig Þorgeirsdóttir on saanut kotimaassaan palkinnon kirjan kuvituksesta vuonna 2002.

(Kuvat ja kirjoitus : Leena Marja Tikkanen)

24.11.2009

Geraldine Brooks: Kirjan kansa

Kirjan kansa / Geraldine Brooks ; suomentanut Arto Schroderus. - Helsinki : Tammi, 2009 - 420 s.

Haggada on juutalaisten pyhä kirja, jossa kerrotaan juutalaisten vapautumisesta Egyptin orjuudesta. Sarajevon kansalliskirjastossa säilytetty haggada on tehty Espanjassa mahdollisesti jo 1300-luvulla. Tutkijat löysivät sen ensimmäisen kerran 1894, kun juutalainen perhe tarjosi sitä myyntiin. Harvinaiseksi kirjan tekee kaunis miniatyyrikuvitus, sillä keskiajan juutalaisten ei tiedetty sallineen kuvien tekemistä.

Islamilaiset ja kristityt ovat oman henkensä uhalla pelastaneet haggadan mm. Sarajevon pommitusten ja natsien tuholta sekä 1600-luvulla inkvisition kirjaroviolta.

Geraldine Brooks on luonut Sarajevon haggadan tunnetuista ja myyttisistä vaiheista tarinan, jossa kirjojen konservoija Hannah Heath saa tehtäväkseen tutkia kirjan sen löydyttyä jälleen vuonna 1996. Hän seuraa kirjan historiaa taaksepäin perhosen siipien, solkien, veri- ja viinitahrojen avulla. Tutkimustyön seuraamisen ohella punotaan novellimaisia ja värikkäitä tarinoita eri aikakausilta. Dan Brownin kaltaista vauhtia kirjassa ei ole, mutta henkilöt elävät ja monikulttuurinen historia kiehtoo kuin Tuhannen ja yhden yön tarinat.

Tämä haggada on edelleen kirjoista ja kuvista kiinnostuneiden nähtävissä Sarajevossa.

Pauli Kohelo: Ohessa tilinumeroni


Pauli Kohelo
Ohessa tilinumeroni
Helsinki: Siltala, 2008
109 s.
Päällys: Elina Warsta

Pauli Kohelon ”Ohessa tilinumeroni” on satiirinen ja ironinen kuvaus ristijärveläisen metsurin elämästä ja Tietoisuuden saavuttamisesta. Nimimerkki viittaa Paul Coelhoon, mutta kohteena on kaikenlainen aatteiden ja elämäntapaoppien häikäilemätön markkinointi.

Paulin elämä on alusta asti karua. Loukkaannuttuaan metsätöissä hän kohtaa sairaalassa tulevan vaimonsa Paulan. Ristijärven salomaille he rakentavat talon, joka kuparisen päätyseinän heijastaman valon vuoksi saa nimen Häikäistys. Ristijärveläisillä on enimmäkseen jalat maassa ja metsurit edustavat kirjassa ihmisiä, joille ”metsä on metsä, puu on puu ja metsuri on metsuri”. Mitäpä muuta. Naapurissa änkyröivät Suhosen veljekset.

Psykiatri Uuspaavalniemen määräämästä pillerikoukusta päästyään Pauli alkaa kiinnostua henkisestä kasvustaan. Elämäntarina-akatemian kirjoittajakurssi ja jooga auttavat hänet alkuun. Paulin tuttaviin lukeutuvat mm. Desmond Tutu, Geldofin Bob, Amman Äiskä ja Sarasvuon Jari. Saarisen Esa on Untamo-pojan kummi. Paulista kehittyy Sielun suurtilallinen ja Ajattelija. ”Kun ylität joen, ylität itsesi. Ylläsi kahluuhousut, sydämessäsi rauha.”

Kirjan luvut on nimetty kuvaavasti kuten ”Puutarha on minuutemme Lannoitettu versio”. Kertovat jaksot vuorottelevat ajatelmien kanssa. Kun päästään lukuun ”Hyvän elämän avaimet” Kohelo on jo kehittynyt tuotteistamaan mantransa, mutta lupaa jumpata hinnan itse kullekin sopivaksi.

Siltalan kustantamon esikoinen on saanut paljon huomiota. Kotimaisen kirjallisuuden myyntilistoillakin teos on kohonnut kymmenenneksi. Nimimerkin arvuuttelu kiinnostaa. Kirjoittajaksi on veikattu mm. Kari Hotakaista tai Touko Siltalaa. Molemmilla on jonkinlaisia siteitä Kainuuseen. Siltala oli Veikko Huovisen pitkäaikainen kustannustoimittaja WSOY:llä.

Pieni kirja on nopea lukea ja siitä voi poimia hauskoja mietelmiä iltojen iloksi Tosin monet heitot ovat tutun kuuloisia.

Pää tallella


Pää tallella : runoja ikääntyville.
Toimittaneet Tuula Korolainen ja Riitta Tulusto, kuvittanut Virpi Talvitie.
Lasten keskus, 2008

Yli kuudenkymmenen suomalaisen runoilijan runoja teemoittain, teematkin ovat runoja.

Kirja alkaa Aki Luostarisen toteamuksella ”Vanhana miehenä minä sanon että kova se oli nuoruuteni aika”, päätyen Eila Kivikkahon sanoin teemaan ”Poissaoloni on vain optinen harha ”. Katsotaan vanhuutta nuorten silmin, ihmetellään omia tuntemuksia ikääntymisestä, rakastamisesta, rappeutumisesta ja tietenkin lastenlapsista, onko kauniimpaa sanaakaan kuin lapsi, lapsenlapsi, kysyy Kyllikki Villa.

Löytyy syvästi koskettavia runoja, rehvakkaita riimejä, uhmaavia säkeitä ja hytkyttäviä havaintoja. Yksi hevonenkin on päässyt muistelemaan nuoruuttaan.

Virpi Talvitien piirrokset ovat riemastuttavia tulkintoja tekstistä. Runo sopii kiireiselle, se on kokonainen kertomus pienessä paketissa. Tätä teosta voi suositella kaikenikäisille, yksin ja yhdessä luettavaksi. Runo auttaa pitämään päänsä tallella.

”Hiuksissa jo harmaata, mutta mieli yhä kuusitoistavuotiaan,
sanaton rakkaus muuttaa elämän”
Väinö Kirstinä

(lmt)

Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Johanna Sinisalo
Linnunaivot
Helsinki: Teos, 2008

Linnunaivot on vaellusromaani Jarin ja Heidin trekkausmatkasta Australiaan ja Tasmaniaan, villin ja kauniin luonnon keskelle. Trekkaus merkitsee pitkää vaellusta toisen kulttuurin parissa, omien rajojen etsimistä kaukana palveluista ja hotelleista. Ympäristöasioita pohtiva, kokenut vaeltaja Jari on kontrollifriikki. Retkeilyn jäljet eivät saa näkyä maastossa. Luonto ei kiitä, vaan heittää haasteen toisensa jälkeen. Kirja on kirjoitettu vuoroin Jarin ja vuoroin Heidin näkökulmasta, vastakkain ovat asiantunteva ja kokematon retkeilijä, mies ja nainen.

Teoksessa on useita tasoja. Kaukomatkan rinnalla seurataan toisenlaista, epätoivoista matkaa. Lukujen alussa on sitaatteja Joseph Conradin ”Pimeyden ydin” –kirjasta. Myös pahaa enteilevät tapahtumat rinnastavat kirjan teokseen, joka kertoo matkasta Afrikkaan ja samalla ihmismielen pimeyteen ja pahuuteen.

Kirjan voi lukea jännittävänä seikkailuromaanina kesän vaellusretkiä odotellessa. Lisäksi jää pohtimaan ihmisen jälkiä luonnossa. Miksi metsä palaa Australiassa? Mitä seuraa eksotiikan ja äärikokemusten hakemisesta? Teos on erittäin mukaansatempaavasti kirjoitettu arvoitukselliseen loppuun saakka. (lmt)

20.11.2009

CHICKENFOOT : Chickenfoot

CHICKENFOOT : Chickenfoot

e-a-r- music p2009

Nimestään huolimatta bändi pitää sisällään nipun pelottomia rokkikukkoja, vai miltä kuulostavat nimet: Sammy Hagar (ex-Van Halen), Michael Anthony (ex-Van Halen), Chad Smith (Red Hot Chili Peppers) ja Joe Satriani? Jep, kaikki tunnettuja nimimiehiä rock- ympyröistä.

Nimeään kantavan esikoisalbumin julkaissut jenkkilän uusi superbändi on herkullisista lähtökohdistaan huolimatta tehnyt valitettavan tasapaksun hardrock tekeleen. Levyltä ei oikein jää tarttuvia biisejä millään mieleen vaan sinänsä sujuva junttaus soljuu ilman yllätyksiä tai koukkuja kappaleesta toiseen. Levy on siis tehty todella varman päälle, ilman sen suurempia riskejä tai musiikillisia kokeiluja. Mielenkiintoisin kokeilu taitaakin liittyä levyn mustaan kansimateriaaliin, joka lämmetessään tuo soittajien kuvia esille.

Tällaiset nimekkäistä soittajista koostuvat kokoonpanot ovat yleensä aika projektiluonteisia juttuja, joten jäämme mielenkiinnolla seuraamaan miten Chickenfootin käy. Lehtihaastatteluissa miehet ovat kyllä vakuutelleet olevansa bändin kanssa hyvin tosissaan ja jatkoa olisi luvassa mutta saapa nähdä. Kuten sanottu, potentiaalia paljon parempaan olisi olemassa.

Rush: Snakes Arrows Live

Rush: Snakes & Arrows Live
2008 Anthem

Legendaarinen kanadalainen progeyhtye RUSH on julkaissut viimeisimmältä maailmankiertueeltaan peräti 3 DVD -levyä sisältävän keikkatallenteen nimeltä ”Snakes & Arrows Live”. Konsertti on taltioitu Amsterdamissa lokakuussa 2007 ja on sekä kuvan-, että äänenlaadultaan huippuluokkaa. Konsertin lisäksi tallenteella on mukana myös bonusmateriaalia.

Niin kuin jo dvd -julkaisun nimestä voi päätellä, keikkasetti on rakennettu tällä kertaa pitkälti viimeisimmän ”Snakes & Arrows” albumin pohjalle. Mukana taitaa olla peräti 9 kappaletta kyseiseltä levyltä, eli aika liuta tuttuja klassikkobiisejä on pudotettu vaihteeksi pois ohjelmistosta. Uusien kappaleiden mukanaolo tuokin mukavaa vaihtelua bändin ystäville (ja miksei myös soittajille) mutta itse pidän kuitenkin edelleen eniten yhtyeen vanhemmasta materiaalista. Kappaleet kuten ”Limelight”, ”Mission”, ”Subdivisions”, ”The spirit of radio” ja ”Tom Sawyer” ovat kulumatonta klassikkosarjaa ja kulkevat tälläkin keikalla kerrassaan loistavasti. Kokonaisuudessaan ”Snakes & Arrows Live” -dvd on erittäin tyylikäs paketti niin ulkoisesti kuin sisällönkin osalta.

AC/DC : Black ice

Vuonna 2008 levytysrintamalla aktivoitui moni hiljaiseloa jo pidempään viettänyt ns. stadionluokan yhtye, AC/DC mukaan lukien. Edellinen studioalbumihan ryhmältä ilmestyi v. 2000 eli jo 8 vuotta sitten. Uusi, Black ice –niminen albumi sisältääkin ilmeisesti siksi peräti 15 kappaletta ja kestoakin levyllä on reilusti toista tuntia.

Raskaan rockin ystäville luvassa on taattua AC/DC:tä; tiukkaa bluesvivahteista riffittelyä ja Brian Johnsonin, yllättävänkin kirkassointista murinaa, tietenkin pilke silmäkulmassa ja lippis takaraivolla. Toimivimpia kappaleita mielestäni ovat: Big Jack, Rock n roll train, Smash n grab sekä Stormy May day.

Tätä levyä, kuten syksyn 2008 muitakin megajulkaisuja (Metallica, Guns n Roses) vaivaa kaikkia hieman sama vika: liiallinen pituus. 3-4 kappaleen pois pudottaminen olisi tehnyt Black icestakin aivan loistavan cd:n mutta nyt se jää vain hyvän tasolle. Sekin on legendaarisilta rockheeboilta kuitenkin kova saavutus, varsinkin kun yleisesti on uumoiltu kyseessä olevan bändin viimeinen studiolevy

19.11.2009

Gene Kurkjärvi: Kullervo


Gene Kurkjärvi: Kullervo
Like 2009

Kansalliseepoksemme 160-juhlavuonna on ilmestynyt monia Kalevalaa käsitteleviä kirjoja ja uusia versioita, mm. Kalevala yleiskielelle käännettynä, jota mainostetaan sopivaksi koululaisille. Ennakkoluulottomalle Kalevalaa voi avata myös Genen Kullervo. Sarjakuvan teksti on suoraan Kalevalasta, mutta klassinen tarina on viety futuristiseen kyberpunk-maailmaan, jossa androideina kuvatut henkilöt sekoilevat huumehörhöissä, jossa kivisen leivän sijaan ojennetaan katkaistu huumeruisku.

Gene Kurkjärvi on arkkitehti, jonka kiinnostus Kullervon tarinaan syntyi jo opiskeluaikoina, mutta teos valmistui vasta vuosia myöhemmin. Ammatti näkyy erityisesti hienosti piirrettyjen talojen yksityiskohdissa ja katunäkymissä. Kuvat ovat kaikessa rujoudessaan ja rajuudessaan kauniita ja niiden värimaailma on upea.

Vanhan tekstin ja surrealististen kuvien välinen ristiriita korostaa Kullervon traagista kohtaloa. Kuviin on lisätty joitakin puherepliikkejä, mutta alkuperäisteksti hallitsee. Hyvä valaistus ja suurennuslasi saattaa olla tarpeen, sillä fontti on hyvin pientä ja paikoitellen tummalla pohjalla. Tätä kirjaa voi suositella niille, jotka eivät säikähdä aggressiivista punk-maailmaa, teos ansaitsee useammankin selailun. (lmt)

18.11.2009

Eija Timonen: Kummitukset kintereillä

Eija Timonen: Kummitukset kintereillä. Kuvittanut Mika Launis. Tammi. 2008.

Eija Timonen on folkloristi ja lasten mediakulttuurin asiantuntija, joka tällä hetkellä toimii mediatieteen professorina Lapin yliopistossa. Hän on kirjoittanut lapsille ja nuorille useita teoksia mm. haltioista, noidista, peikoista, jättiläisistä, joissa pohjana on käytetty kansanperinteestä tuttuja tarinoita ja uskomuksia. Kummitukset kintereillä sisältää 20 kummitustarinaa, joissa toistuu perinteiset kummitustarinoiden ainekset. Tarinoissa liikutaan ympäristössä ”ennen vanhaan”, useimmiten vanhassa kyläyhteisössä. Tarinoissa kansanperinteestä tutut paheet kuten ahneus, itsekkyys, tottelemattomuus, viattomien surmat saavat kummitukset liikkeelle ja he rauhoittuvat vasta asioiden saadessa sovituksensa. Kummitukset edustavat tuonpuoleista, siunaamatta jääneitä vainajia, ennen aikojaan kuolleita, hautausmaan rauhasta kiinnipitäviä. Myös kummittelukepposia tehdään. Tapausten kulku ja juttujen aiheet ovat tuttuja aikuisille. Lapsille ja nuorille perinteiset uskomukset ja käsitykset henkiolennoista välittyvät tarinoiden kautta kiinnostavalla tavalla. Ovathan kummitusjutut viehättäneet varsinkin kouluikäisiä aina. Teos sopii hyvin yhteisiin lukuhetkiin, joissa kokemukset voi jakaa muiden kanssa. Teos myös innostaa keksimään omia kummitusjuttuja kansanperinteen pohjalta. PA

Timo Parvela: Tiera. Sammon vartijat 2.

Timo Parvela: Tiera. Sammon vartijat 2. Tammi 2008.

Nuorten kirjallisuudessa on viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana ollut vahva fantasiakirjallisuuden buumi. Vanhin ja parhaiten tunnettu suomalainen vahva fantasiakirja on tietenkin Kalevala, jonka kieli ei välttämättä avaudu kaikille. Timo Parvela on kirjoittanut nuorten kirjan Tiera, jonka tarina sijoittuu nykyaikaan ja on jatkoa vuonna 2007 ilmestyneelle Tuliterä –teokselle. Tieran hahmot ovat koulua käyviä nuoria: Ahti, Ilmari, Anni, Saana, jotka jatkavat Tuliterä –teoksessa alkanutta seikkailua ja etsivät kilpaa Pohjolan Louhen kanssa Sammon palasia. Hän, joka pystyy kokoamaan Sammon, pystyy hallitsemaan maailmaa. Tierassa on kysymys fantasiakirjoille niin tutusta aiheesta, hyvän ja pahan välisestä taistelusta. Kirjassa seikkaillaan pohjoisen metsissä, Lapin erämaissa. Vastassa on hiisiä, Louhen manauksia; apuna on Kalevasta tuttuja sotureita ja hahmoja. Tiera –teoksen maailma ja hahmot pohjautuvat Kalevalan jännittäviin mystisiin tarinoihin ja hahmoihin kielellä, joka on helposti luettavaa. Tarinat tekevät tutuksi niitä nimiä ja termejä, joita suomalaisessa kulttuurissa kohtaamme päivittäin, mutta joiden alkuperää ja merkitystä emme aina tunne tai muista. PA.

Mirjam Pressler: Kyllä me osaamme

Mirjam Pressler, teksti, Dagmar Geisler, kuv.: Kyllä me osaamme. Itsetuntoa vahvistavia tarinoita. Lasten keskus 2009.

Mirjam Pressler on saksalainen kirjailija, joka on kirjoittanut useamman teoksen sisaruksista Leeni ja Lari. Näistä teoksista neljä on koottu kokoelmaksi, joka sitten on käännetty suomeksi. Yhteinen nimittäjä tarinoille on se, että niissä kaikissa on kysymys vastuun ottamisesta tai ongelmien ratkomisesta. Teoksessa on siis neljä erillistä tarinaa päiväkoti-ikäisistä lapsista ja heidän perheestään. Tarinat kertovat siitä, miten isosisko Leeni toimii, kun pikkuveli Lari sairastuu; miten lapset selviävät yhdessä kauppareissusta ilman äitiä; miten perheeseen otetaan lemmikki ja miten pikkuveli selviää ensimmäisestä päivästä päiväkodissa. Tarinat ovat mukavia perhe-elämän kuvauksia. Kuvittaja Dagmar Geisler on piirtänyt hyvin myönteisessä hengessä tavallisen lapsiperheen ympyröitä: keittiötä, olohuonetta, lastenhuonetta, päiväkotia, kauppaa. Tarinat ovat sopivia melko pienille lapsille ja kuvituksessa on paljon yksityiskohtia ja tuttuja asioita, joita on mukava kiireettä tutkia yhdessä aikuisen kanssa.
Mirjam Pressler on julkaissut useita lasten ja nuorten kirjoja. Hänen teoksiaan ei ole kovin paljon julkaistu suomen kielellä. Tämän teoksen tarinat on julkaistu yksittäisinä teoksina Saksassa vv. 1997 ja1998. PA.

Kultaiset koululaulut vanhoilta ajoilta


Kultaiset koululaulut vanhoilta ajoilta
Toimittanut Timo Leskelä
Tammi 2008

Tässä on todella viehättävä laulukirja etenkin vanhemmille laulun harrastajille. Kirja sisältää
yhteensä kolmesataa vanhaa laulua ajalta ennen peruskoulua 1890-luvulta aina 1960-luvun lopulle saakka. Laulut ovat lastenlauluja, kansanlauluja,isänmaallisia lauluja ja joululauluja ja niistä on merkitty nuotit, sanoitukset ja sointumerkit. Osa lauluista on säilyttänyt paikkansa vielä nykyisissäkin koulukirjoissa, osa on jäänyt unhoon aikojen saatossa.

Kirjasta löytyvät mm. laulut Kissa ja hiiri, Mä olen niin pienoinen, Oolannin sota, Pikku Lauri, Mökin laittaja jne. Kuvituksena on kansakoulusta tuttuja, tunnettujen suomalaisten taiteilijoiden laatimia opetustauluja, jotka vievät mukanaan lapsuusajan muistoihin.

Laulukirjaa voi suositella etenkin käytettäväksi ikäihmisten virikepiireissä ja miksei kenelle tahansa, joka haluaa virkistää etenkin esim. dementoituneen vanhuksen päivää laulamalla yhdessä
näitä lauluja. On sanottu, että vaikka ihminen olisi jo dementoitunut niin varhain opitut laulut ja musiikki pysyvät muistissa pisimpään ja se myös pitää paikkansa. Tässäpä siis oiva apu muistin aktivoimiseksi ja ikäihmisten virkistämiseksi. (HH)

Tsaikovski : Sinfonia nro5, Francesca da Rimini

Tsaikovski : Sinfonia nro5, Francesca da Rimini
Esitt. Simon Bolivar-nuoriso-orkesteri joht. Gustavo Dudamel
Deutsche Grammophon p2008

Tämän cd:n tekee mielenkiintoiseksi sen esittäjä venezuelalainen Simon Bolivar-nuoriso-orkesteri ,
kapellimestarina yksi tämän hetken huomattavimmista kapellimestareista Gustavo Dudamel.
Orkesteri syntyi Venezuelan klassisen koulutusjärjestelmän tuloksena.Kapellimestari ja sosiaalinen vaikuttaja Jose Antonio Abreu perusti kyseisen koulutusprojektin v.1975. Hän uskoi ja uskoo edelleen klassisen musiikin pelastavaan voimaan.

Koulutus toteutettiin siten, että köyhiä lapsia poimittiin kaduilta, annettiin soitin ja opetettiin soittamaan,kaikki ilmaiseksi. Opetus tapahtui ryhmissä ja näin heille opetettiin kuria ja vastuuta, jota orkesterisoittajat tarvitsevat. Simon Bolivar-nuoriso-orkesteri on Venezuelan koulutusjärjestelmän huipentuma. Se konsertoi ympäri maailmaa erisuuruisina kokoonpanoina ja lähes aina normaalia sinfoniaorkesteria suuremmalla joukolla.

Kapellimestari Dudamel on järjestelmän kasvatti ja menestynyt urallaan niin, että siirtyy tänä vuonna Los Angelesin filharmonikkojen ylikapellimestariksi Esa-Pekka Salosen seuraajaksi.

Levyllä orkesteri soittaa Tsaikovskin viidennen sinfonian ja orkesteriteoksen Francesca da Rimini.
Kun kapellimestari Dudamelilta kysyttiin, kuinka Tsaikovskin musiikki sopii latinalaiseen temperamenttiin, hän vastasi että hyvin: se on klassisen kaunista, ja soittajille on tärkeää saada ote musiikista heti ja tässä se onnistuu. Hän kertoo, että levy on omistettu musiikkikoulutuksen keksijälle Antonio Abreulle, koulutuksen, joka muutti monen nuoren elämän parempaan suuntaan ja joka on nyt tunnettu ympäri maailmaa. (HH)

Garden of early delights

Garden of early delights
Pamela Thorby, nokkahuilu
Andrew Lawrence-King, harppu
Linn Records, 2008

Kaikuja menneiden aikojen hoveista ja linnojen musiikkisaleista tarjoaa cd-levy Garden of early delights. Siinä Pamela Thorby, nokkahuilu ja Andrew Lawrence-King, harppu esittävät duoja varhaisbarokin ajalta 1600-luvulta.

Renessanssin ja barokin aikana nokkahuilu oli yleisin huilusoitin ja sitä käytettiin sekä soolosoittimena että yhtyeissä. Vuoden 1750 paikkeilla poikkihuilu syrjäytti sen lähes kokonaan mutta 1900-luvun alussa virinnyt vanhan musiikin harrastus palautti sen jälleen käyttösoittimeksi. Nykyään sitä käytetään sekä taidemusiikissa että alkeisopetuksessa, jossa varsinkin sopraanonokkahuilu on yleinen.

Levyllä nokkahuilua soittava Pamela Thorby on alansa huippu ja Andrew Lawrence-King on vanhan musiikin esittäjänä myös maailman huippuluokkaa. Ohjelmistossaan he ovat onnistuneet esittämään sävellykset eloisan iloisesti ilman historian kuivakkuutta. Ajan kirjallisuus viittaa usein nokkahuilun suloiseen ääneen ja se välittyy ja on kuultavissa hyvin myös tällä levyllä. (HH)

Accordéon Paris musette



Accordéon Paris musette
Recording Arts 2007

Keveän ranskalaisen tuulahduksen tuo tupla-cd Accordéon Paris musette. Ranskalaisen soinnin luo musette-harmonikka, jota levyllä soittavat mm. Emile Vacher, Gus Viseur ja Tony Murena. Laulaapa Edith Piafkin yhden kappaleen ja tietenkin harmonikansoittajasta. Levytykset ovat vuosilta 1920-1940.

Ranskan maahanmuuttajat synnyttivät musette-harmonikka boomin. 1870-luvulla Pariisiin muutti uusi aalto etenkin italialaisia siirtolaisia ja he toivat mukanaan harmonikan. Vaikka soitinta aluksi hyljeksittiin, sai se jonkin ajan kuluttua valta-aseman musiikkimiljöössä. Lievittääkseen koti-ikäväänsä maahanmuuttajat kokoontuivat soittamaan kahviloihin, joiden musiikkikulttuuriin sekoittui vaikutteita niin ranskalaisesta maalaismusiikista, italialaisesta canto-lauluista, mustalaismusiikista sekä puolalaisista ja saksalaisista valsseista, polkista ja masurkoista. Tätä musiikkilajien sekoittumista pidetään aidon musette-tyylin alkuna.

Musette-harmonikan kulta-aikana 1920-luvulla oli Pariisissa kolmisensataa tanssihallia ja baaria, joissa tanssittiin harmonikan säestyksellä. Nykyään elävän musette-musiikin tarjonta on vähentynyt huomattavasti. Genre elää kuitenkin äänitteissä, joista tämä cd on hyvä esimerkki. (HH)

17.11.2009

Henning Mankell: Tulen salaisuus

Henning Mankell: Tulen salaisuus. WSOY.2008

Ruotsalainen useaan otteeseen Mosambikissa asunut kirjailija Hennig Mankell on kirjoittanut nuorten kirjan Tulen salaisuus. Kirja sijoittuu sisällissotaa käyvään Mosambikiin ja tarina on tositapahtumiin pohjautuva.

Kirjan päähenkilö on 12-vuotias Sofia, joka asuu perheensä kanssa kotikylässään. Eräänä yönä kylään hyökkää rosvojoukko, joka tappaa kyläläisiä ja polttaa heidän majansa. Sofian isä tapetaan, mutta muu perhe onnistuu pakenemaan. Pitkän ja raskaan pakomatkan jälkeen perhe asettuu uudelle seudulle. Sofia ja sisarensa Maria pääsevät kouluun, mutta elämä tuo perheelle vielä paljon vastoinkäymisiä.

Rankoista aiheistaan, sota, väkivalta, kuolema, huolimatta kirja on valoisa, toiveikas ja mielenkiintoinen selviytymistarina sitkeästä ja lannistumattomasta tytöstä, joka pääsee uuden elämän alkuun. Henning Mankell on kirjoittanut Sofian tarinaa 3 kirjan sarjan. Sarjan seuraavat osat julkaistaan suomenkielisinä käännöksinä syksyllä 2009 ja keväällä 2010.

Erica Baumeister: Elämän lempeät maut


Bauermeister on 1959 syntynyt Kalifornialainen opettaja ja Elämän lempeät maut on hä-nen esikoisromaani. Kirjan kustannusoikeudet on myyty jo 15 maahan. Bauermeisteria kiehtoo kirjallisuus ja ruuanlaitto, erityisesti italialainen keittiö.

Elämän lempeät maut on matka keittiöön, missä ruuan tuoksut sekoittuvat ihmiskohtaloi-hin. Kirja sisältää yhdeksän ihmisen erilaiset tarinat, jotka nivoutuvat kirjan edetessä yh-deksi yhteiseksi tarinaksi.

Kirjan päähenkilö on kokki, Lilian. Lilian järjestää ravintolassaan lempeiden makujen–kokkikoulua, johon osallistuu kahdeksan oppilasta ja jokaisella on oma elämäntarinansa. Osallistujat ovat kaikki elämässään jonkinlaisessa tienristeyksessä, kuten mm. Tom, suru-mielinen läheisen menettänyt asianajaja; Chloe, nuori itseään etsivä tyttö sekä Carl ja He-len, vanha tavoilleen uskollinen aviopari. Ruuanlaiton ohessa kurssilaiset oppivat paljon itsestään ja muiden osallistujien elämäntarinoista. Moni löytää elämäänsä uutta sisältöä ja avaimet muutokseen.

Elämän lempeät maut on ihanan lempeä ja elämänmakuinen lukuelämys. Teksti on rauhal-lista, aistikasta ja sujuvaa. Kirja on lähes pakko lukea kokonaan heti sen avattuaan. Luet-tuaan tarinan lukijan valtaa lämpö ja toiveikkuus. Elämän lempeät maut on kirja jokaiselle, joka tarvitsee pysähdyshetken kiireisen arjen keskelle. (MK)

12.11.2009

Wieringa Tommy: Joe Speedboat


Tommy Wieringa: Joe Speedboat. Avain 2009. Suomentanut Titia Schuurman. 304 s.

Joe Sppedboat on kehityskertomus hollantilaisen Lomarkin kylän pojista ja tytöstä, joka tuli ja hurmasi. Kertoja Fransje joutui neljännentoista syntymäpäivänsä aikaan onnettomuuteen, nukkui 220 vuorokautta ja heräsi pyörätuolissa, ajatukset kirkkaina, mutta vain toinen käsi toimivana.

Fransje lukee intohimoisesti ja pohtii samurai Miyamoto Musashin elämänohjeita. ”Samurain tie on kaksinainen: siveltimen tie ja miekan tie”, miekan tie ei hänelle onnistu, jäljelle jää sivellin, eli kynä. Terävästi havainnoiden hän kirjaa tapahtumat.

Kylä sijaitsee padotun joen varrella, sen historiaa värittävät tulvat ja tuhot. Jyrkkä mutka padossa merkitsee murtumakohtaa, uusi pato on rakennettu tulvajärven ympärille. Muualta muuttaneet kohtaavat kyläyhteisön muurin, vanhat tavat ja odotukset. Kaikki eivät sitä kestä, mutta Joe Speedboat ei ole ennalta määriteltävissä. Hän on vaihtanut nimensäkin sopivammaksi. Joe pursuaa ideoita, häntä kiinnostaa erityisesti liike ja energia. Joe tekee mahdottomasta mahdollisen, ystävien avulla hän toteuttaa unelmansa.

Koulu loppuu ja ystävät lähtevät opiskelemaan. Fransje ajattelee olevansa sidottu kotikylään, mutta toisin käy. Matka lapsuudesta aikuisuuteen rikkoo unelmat ja saa elämän nyrjähtämään pois paikoiltaan. Fransje löytää miekan tien ja lopulta myös oman paikkansa.

”Joe Speedboat” on Tommy Wieringan on läpimurtoteos. Se on käännetty useille kielille ja kirjasta on myyty myös elokuvaoikeudet. Hieno henkilökuvaus, vauhdikkaat tapahtumat ja rikas kieli houkuttelevat lukemaan. (lmt)

11.11.2009

Veikko Huovinen: Hirri

28.10.2009 / lukupiiri
HIRRI 1950 – Kirjailijan esikoisteos
Maila Rättyä

MAILAN MIETTEITÄ

Hirri on novellikokoelma, jossa metsä on aina mukana tavalla tai toisella. Alaotsikko onkin ”novelleja suurista metsistä”. Kirja on täynnä huikaisevia luonnonkuvauksia.

Minulla on aina ollut voimakas näkömuisti. Opiskeluaikani alussa oli pakko muistaa, missä kohtaa kirjan sivulla asia oli. Muuten en osannut vastata. Vasta, kun sivuja oli tuhansia samassa tentissä, piti alkaa käyttää myös järkeänsä! Hirriä lukiessani näin koko ajan tapahtumat edessäni kuin olisin katsonut elokuvaa, niin maalailevaa on kerronta. Hyvä ettei kuullut lintujen ääntelyä, metsän huminaa ja myrskyn pauhua!

Väkisin tulee verranneeksi Huovisen tekstiä lukemiensa nykykirjailijoiden esikoisteoksiin. Monien kohdalla tulee mieleen, miten he ilkeävät tuottaa sellaista tekstiä. Kielenkäyttö on roisia ja teksti kuin ”tajunnan virtaa”, jota ei tahdo vanha ihminen pystyä seuraamaan. Huovisen kieli on niin hykerryttävän mehukasta, että savolainenkin mykistyy ihastelemaan. Heti ensimmäinen sivu antaa aavistaa mitä tuleman pitää: ”Rannat ovat valkoiset…”

Novellin otsikko on ”Nälkävuonna”. Sävy on kauttaaltaan lohduttoman tumma, mutta vaikuttava. Susien ilmaantuminen saa suorastaan pelonväristykset selkään. Mutta miten kuninkaallinen onkaan pienen, yksinäisen ja nälkiintyneen pojan lähtö: ”Kulkija pysähtyy…” s.15. Kun luin Hirriä ensimmäisen kerran, olin jättää kesken, kun alku oli niin toivottoman surullista.

Novelleissa on kyllä ihmisiä, mutta he puhuvat joskus yksikseen ja vähän on varsinaista keskustelua kuvattu. Henkilöt ovat kirjailijan ”kiikarissa”, kirjailija ikään kuin tulkitsee henkilöiden ajatuksia. Heidän edesottamuksiaan tarkkaillaan ulkoapäin, heidän tietämättään. Siksi he ovat aidoimmillaan, osa luontoa ikään kuin. Kun ihminen liikkuu luonnossa, maisema muuttuu – taulusta tulee elokuvaa!!! Kuunnelkaapa tätä: ”Jussi käveli …” s.47.

Jäin miettimään, miltähän kirjan ensimmäisistä lukijoista tuntui Konstan ilmestyminen kirjan sivuille. Itselleni tuli silloin ajatus: ”Mitä ihmettä Konsta täällä tekee!” Mahtoiko kirjailijalla jo tuolloin olla ajatus, että Konstan esiintyminen ei jää tähän? Konsta on kuitenkin Konsta jo ensimmäisissä, hänestä kertovissa lauseissa. Lieneekö Sotkamon maine matkailupitäjänä jo Konstan Himalaja-suunnitelmien peruja. Jos on Konsta tuumaillessaan rauhallinen, on hän suuttuessaan sitäkin räväkämpi, ”voipi olla puukko löyhässä, niin!”

Harvoin on Suomen koululaitosta kuvattu niin värikkäästi kuin Konsta ”herran olemusta” pohtiessaan. Kansakoulun ja oppikoulun kuvauksen jälkeen Konsta kuvaa yliopisto-opiskelua: ”Mutta yliopistoseminaarissa…” s. 93.

Yksi tapahtumarikkaimmista on novelli ”Makkara”. Siinä on muutamalla sivulla huima määrä petosta ja filunkia. Toiset voittavat, toiset häviävät, muutamat sekä että. Muurikin ruhon matka suolammesta takaisin maaksi on mehukasta luettavaa. Kaikessa lyhykäisyydessään se kootaan viimeisessä momentissa: ”Moni oli koettanut …” s.115

Kuvaus luonnontutkijasta novellissa ”Kukin tavallaan” antaa ymmärtää, että kirjailija on lukenut muutakin kuin ”pöllin päitä”. Onneksi kemiassa ei menty H2O:ta pidemmälle. Meikäläinen meni lukiossa kielilinjalle, että pääsi eroon kemiasta ja fysiikasta. En myöskään muista, ovatko latinalaiset nimet oikeita vai kirjailijan ”hatusta vedettyjä”.


Maalla syntyneet ja kasvaneen on helppo seurata ukkosilman kehittymistä novellissa ”Ukkonen”. Itse en vain pystyisi kertomaan niin yksityiskohtaisesti. Ukkosen ääntä ei voisi paremmin kuvata: ”Joku kaataa vuoria, jotka on ladottu tyhjistä tynnyreistä, Repäistään kahtia jokin äärettömän luja vaate tai laukeavat propsipinot.” Ja äkkiä kaikki on ohi: ”Untako tuo…” s.147.

Luin viimeisen novellin kotona heti täältä mentyäni ja allekirjoitan Riston [Brunou] luonnehdinnan ”jouluevankeliumiksi”. Aapelin, Jaakon ja nuoren Simon jouluaatossa on jotain niin jäljittelemätöntä lämpöä ja läheisyyttä, ett’ sanoja ei kaivata. Työnjako luontuu kuin itsestään. Jokainen on tavallaan yhdessä yksin. Radion jouluisen ohjelmankin jokainen tulkitsee omalla tavallaan. Vasta kahvin kanssa nautittu jaloviina saa miehet juttelemaan ”omista vaiheistaan, sattumuksistaan elämän varsiteillä”.

Lempparini on kuitenkin niminovelli ”Hirri”. Kun sain kirjan käteeni ensimmäisen kerran, askarrutti nimi heti. Mitä järkeä on panna kirjan nimeksi Hirri? No, sekin on yksi Huovisen oivalluksia ja selviää jo alkupuolella kirjaa. Se alkaa jäljittelemättömällä luonnonkuvauksella, joka sopii juuri tähän ajankohtaan hvyin; ”Syksy alkoi..” s. 27.

Hirri on aputyönjohtajan väännös huonosti kirjoitetusta sukunimestä Heikkinen. Miehen etunimeä ei edes mainita. Hirrin elämä on ollut kovaa alusta alkaen. Eivät ole tulot suuria, mutta pieniä ovat menotkin. Hirri ei vie rahojaan pankkien hukattavaksi, vaan kantaa niitä mukanaan nautiskellen silloin tällöin niiden laskemisesta, kun kukaan ei näe.

Hirri on työskennellyt metsässä saman kaavan mukaan kymmeniä vuosia. On ollut myrskyä ja päivänpaistetta. Hirri on säälittävä, köyhä ja yksinäinen, mutta hänessä on jotakin käsittämätöntä suuruutta. Hän tyytyy kohtaloonsa, ei kapinoi eikä valita. Kirjailija kuvaa sattuvasti, miten luonto valmistautuu suorittamaan Sallimuksen antamaa tehtävää, miten metsä ottaa omansa: ”Hirrin selän takana…” s. 32.

Veikko Huovisen teksteistä on sanottu, etteivät ne menetä ajankohtaisuuttaan, ne ovat ikivihreitä. Tuntuu käsittämättömältä, että n. 25-vuotias mies lähes kuusikymmentä vuotta sitten kirjoitti tekstin, joka voisi olla kuvaus viime viikoilta Huovisnäreiköstä: ”Lieneekö ollut…” s.34.

Veikko Huovinen: Hirri

28.10.2009 / lukupiiri
Hirrin novellien (alusta joka toinen) lukukokemusmuistio ja novellien herättämiä mietteitä/ Aila Heikkinen

Tervansoutajat
Koivuniemen Juuso-vaari, hänen kaksi poikaansa ja Kalmovaaran Matti Kuhmon Iivantiirasta:
Oulusta tervakaupoilta tavanomaista myöhäisempään ajankohtaan, lokakuun alussa, palaava kolmikko, jonka veneen kohiseva ja möyryävä Oulujärven myrsky oli ruhjonut ja pakottanut miehet etsiytymään lähimpään suojaan; osuivatkin turvaan pikkuiselle kuusikkoa kasvavalle saarennyppylälle, peninkulman päähän Manamansalosta; sinne kuusikon havuista makuupaikka
Novellissa seuraa värikästä kuvausta; Juuso-vaarin mietteitä, onnettomista tapahtumista, jotka viivästyttäneet matkan alkua tavanomaista myöhempään: ensin karhu tappanut kaksi lehmää Iivantiiran rantaan. Vihassa viimein karhunkaato kolmen viikon kyttäyksen jälkeen; sitten Ontojoen koskissa kiveen osunut aironvarsi iski Juuson vanhempaan poikaan, viikko paranneltiin - ja lisäksi kovat vastatuulet olivat kolmas mainittu isompi viivästystä aiheuttanut tapahtuma.
Kuvausta pikkusaaren tapahtumista, taas Juuso-vaarin tuumailuina:
-nälkä, 3. pvää ilman ruokaa jo (ei enää muruakaan evästä, kun kaikki kulunut jo menomatkalla eikä tervakaupasta saadut niukat roposet riittäneet kuin edellisvuoden velkoihin ja muutamiin tarpeellisiin tavarahankintoihin; rihlakko oli kuitenkin veneen pohjalla – saaressa ollut koppelo karkasi rihlakon ulottumattomiin; vain kourallinen puolukoita saaren ruoka-anti kolmelle umpiväsyneelle matkaajalle)
-vihanvimmaista manausta tervaporvareiden ahneudesta
-nuoremman pojan onnettomuuden kuvausta; huomattiin kadonneeksi, löytyi kippurassa rannalta, kun oli syönyt mädäntynyttä lokin raatoa; kuumaa vettä juottamalla tokeni osittain
-tarkkaa kuvausta matkasta Lentiirasta Ouluun (s. 22), käy ihan matkaoppaasta…
Tuli sitten aamuyö, jona tuuli oli laantunut vain nimeksi, ’rauhalliset mainingit välkkyilevän kuun valossa’
- siinä tovin sinnittelyn jälkeen, kaikki voimanrippeet kooten, herätettiin väki, sairas poika kannettiin veneeseen ja lähdettiin liikkeelle,
-jos jotain positiivista, niin se, että tuuli tuli takaa ja kantoi veneen Säräisniemen rantaan, jossa talosta saatiin ruokaa, nukkumapaikka lämpimästä saunasta – ja sitten taas kohti Kuhmoa
- pakkaset aikaisin, Kyynäspään koivut huurteessa ja Rehjanselkä rannoiltaan jäässä. Taas yksi riesa lisää; vene talviteloille rannan taloon, Juuso-vaari sinne myös. Pojat ja Matti jalan jatkoivat tarpomistaan kohti Kuhmoa.
Oma lukukokemus:
Luonnon ja karujen olosuhteiden kuvauksen lisäksi minusta koko novelli kilpistyy sivulla 25, jossa Juuson (ruokansa edestä pilkkoi halkoja ja teki muita askareita) mietteitä porvarin avarassa pirtissä:
- s. 25: -Mutta valoisempina hetkinä hän muisti nähneensä parempiakin aikoja…


Vanha kymmenottelija
Novelli alkaa maisemakuvauksella, jossa nyt talo (aiemmin synkkä salomaisema), johon vaaraa kulkeva metsäalan mieskaksikko lähestyy yösijan toivossa, tuumaillen, että talo oli siinä juuri heitä varten, tuvan keinutuolia myöten.
Juoni etenee: ollaan tuvassa, tuli posti, sanomalehden ma ja ti numerot, joiden urheilu-uutiset saivat vieraskaksikon posket oikein hehkumaan
-Korvenraivaaja-isäntä haluaisi keskustella mieluusti metsäasioista ja muistella menneitä. Puhellessaan tyhjille seinille, isäntä viimein kyllästyy, ’köppää kammariinsa ja paukauttaa vihaisesti oven perässään kiinni. Ällistyivät vieraat ja tuhahtivat, ’ettei nuo vanhat karahkat ymmärrä urheilusta mitään’.

Sitten ollaan jo vieraskamarissa kaksien lakanoiden alla, ja nuorempaa (empaattisemmaksi kuvattua) alkaa mietityttää isännän ilme ja käytös. – Ja ” hiilet alkoivat kyteä hänen mietepalkeittensa puhaltamina” ja isäntä sai kuvitteellisen uran:
-metsäalan mies alkoi nähdä hengessään isännän huippu-urheilijan roolin:
-ensin näki ’herran vuoden 1889’ ja isännän poikana, 11-vuotiaana, isänsä viinapäissään ulos kodista paiskanneena. Niin katosi kotiveräjästä poika, säkkiin koottuna perunaa, koira vihellettynä mukaan.
Poika eli mm. metsätöillä, tutustui kirveen ohella sahaankin, josta sai luotettavan ystävän.
Soutu-urheilija mainitaan ensimmäisenä kymmenottelulajina:
-tervatynnyreitä Ouluun monena kesänä (enimmäkseen Sotkamosta, mutta myös Suomussalmelta)
Este-juoksija: - uittohommissa, uittoruuhkissa koskilla
Maastohiihtäjä: - tulee kuviin nainen, perhemaininnat, veljessota ja nälkä. Hirvikarjaa onneksi metsissä, luvan kanssa saatiin niistä hengenpitimiksi lihaa. (kerran kaatui Ontojärven rannalle, kerran Valtimon salomaille)
Merkittävin kuviteltu elämänvaihe alkaa tästä: korvenraivaaja ja asutustilallinen. seuraa seuraava laji-
Painonnostaja: - metsistä pelloiksi, kivien raadantaa laidoilla. Raadantaa ja taas raadantaa; ”monta arkipäivää, harvat juhlat.”
-Raesateet tuhoavat viljan, navetta palaa, lehmiä hukkuu suohon, lapset räntäsateessa 5 km:n päähän salopolkuja kouluun…
Monipuolisuusmies urheilussa siis, korkeita pistemääriä…
Avio-urheilussakin erinomainen tulos: 11 lasta, joista 5 poikaa – poikien avustuksella 6 ha viljelys, niittokoneella jo ajettiin, karjakin eneni. Tuli taas sota, pojat tappelemaan, isäntä yksin miehenä taloon, tarttui kaikkeen, ikään kuin nuortui…
Tuli uusi laji vastaan:
Pyöräilijä:- autot sodassa, piti hankkia pyöräilytaitokin vielä 64-vuotiaana
Sitten vinkeää kuvausta pyörämatkasta kirkolle: 7 km. Alamäki ja pitämättömät jarrut, Seuraa hienoa, vauhdikasta kuvausta alamäki-ajosta. Selviytyy siitä tupakalle, sitten jatkaa, mutta takakumi puhkeaa, sisuskumi pullistelee esiin, paiskaa pyörän jo tiepuoleen, mutta hakee pois maristen. Tulee toinen pyöräilijä takaa avuksi, korjaa kumin narulla. Niin pääsee isäntä kirkolle, toimittaa asiansa (ostaa korttiannoksia, yrittää hommata ’mustasta’ paloöljyä, lähettää pojille ruokapaketteja ja vie tilitykset kansanhuoltoon, josta kyselee pyöränkumin ostoanomuksen etenemistä ja kumiteriä, saa vastaukseksi ei-oota). Kiukuissaan jättää ’rukoushuoneen’ – kansanhuollon – ja lähtee kotimatkalle mielissään rukoushuone-keksinnöstään ja ennen kaikkea siitä, että sai sen oikein huudettua päin virkailijan naamaa. Rikkinäinen pyörä hidastaa, jättää sen tienvarren taloon ja jatkaa metsäpolkua jalan reppu selässään ja saa
-suunnistajan tittelin kuvittelijalta.
Tulee rauha, olot paranevat, alkaa saada kahviakin, voitakin alkaa löytyä ja tulee sen päivän ilta, jolloin metsäalan miehet saapuvat tupaan.
-Nuoremmalle on isännän elinkaari nyt kutakuinkin selvä, ja silloin tulee oivallus, mistä juuret Suomen urheilulle kumpuilevat.
-Sivu 45, alalaita: Ja kun katsoo historiaan…
ja vielä viimeinen oivallus historiallisesta etenemisestä…
-jatka s.46 toinen kappale: ”Ennen nukahtamistaan….


Maailman menoa on katseltava vähän laajemmasta näkökulmasta…
Alku: kaksi sydänmaalta tulevaa polkua yhtyvät maatuneen tervahaudan vieressä lähellä Rimpilahden taloa… toista lähestyy Konsta Pylkkänen reppu selässään ja naamassa ”kunnioitettavan paljon ivallisia ryppyjä… ”, on tulossa kaupungista, repussa kilahtele
Toista polkua astelee raskaammin askelin Rimpilahden Arttu hevostaan taluttaen.
Sukeutuu verkkainen jutustelu hevosen karkaamisesta ja sen kiinnisaamisen mutkista sekä ’pöllysahauksen tienesteistä’ sahaajalle
Konstalla oli ollut vähän huonoja sahauspaikkoja, ”kulkumiehen mehtää”; ja muonittajakin oli ruvennut moitiskelemaan vinoista pöllynpästä, oli käynyt Konstan luonnolle
Tullaan vähin Rimpilahden pihalle.
Konsta hankkiutuu jo eteenpäin, mutta Arttu houkuttelee jäämään, kun lahkolaissaarnaaja, maailmanlopun ennustaja, on tulossa illalla – se joka kulettaa mukanaan ”ratiota, jolla se ottaa yhteyven taivaaseen” . Pohtii Konsta tovin ääneen näitä touhumiehiä, tykkää että ovat mukavampia kuin sirkuspellet – ja päättää sitten jäädä kuulostelemaan
Kuulemaan oli tulossa myös puolenkymmentä jätkää kämpältä – kun sillä ’kämpän ratiolla ei ollut Lahestakaan taikaa…’ Pannaan maata pihanurmelle mahalleen, imetään piippua ja isketään tarinaa…
Jo tulee saarnamies matkalaukkuineen, laiha mies, puku päällä, kravatti kaulassa ja toivottaa ”Jumalan rauhaa…”. Sanat saivat toivotun vaikutuksen makoilevissa miehissä, vaiteliaina jäivät odottamaan tapahtumien kehitystä
Saarnamiehen kahviteltua pirtissä, ilmestyy portaille ja pyytää miehiä kuulemaan, mitä Herra on näyssä ilmoittanut ja käskenyt kansalle kertomaan.
Saarnamies aloittaa, kaartaa ensin luonnon asioita, kiittelee kämpältä saapuneita, kun pitkän matkan takaa tulleet; lauletaan virsi, jonka kuitenkin rikkoo ’tuvassa leijuva epäluuloisuus’.
Saarnamies on taitava; korottaa ääntään tarpeen mukaan, maalailee kauniita kuvia, vuodattaa kyyneleitä, käyttää vertauksia ja raamatunlauseita, heiluttelee käsiään, voivottelee ja kiihtyy… ja tulkitsee raamatunlauseita omien aivojensa aatoksin
Miehet katselevat ja kuuntelevat nöyrinä, josko onkin vain huhua, mitä saarnamiehestä kuultu, joutavaa puhetta
Puhuja alkaa kiihtyä yhä enemmän, pääsee jo ilmestykseen, jonka saanut.
Puhuu ensin omista hekumointilankeemuksistaan – kunnes kertoo yhtäkkiä kirkkaan valon leimahtaneen huoneessa ja punainen savu vain pölisi radiosta.
Ja niin Herra puhutteli saarnaajaa, valittua välikappaletta mustien ja valkoisten erottelemiseksi toisistaan.
Herra antoi kuitenkin parannukseen mahdollisuuden, ken uskoo, niin pelastuu.
Seuraa värikäs kertomus miten ’kova poikkimainen tuuli pyyhki maan yli’, puut katkeilivat, laivat upposivat ja vesi tulvi… tuhkaa ja tulikiveä.
Neljän vrk:n kauhuprosessi päättyi enkelien tuloon, enkelit keräsivät talteen kaikki ne jotka olivat tehneet parannuksen; suruttomat paloivat poroksi ja heidän sielunsa joutuivat helvetin kadotukseen.
Sitten Herran puhuttelun jälkeen saarnaajan silmiä särki ja korvissa humisi.
Pirtissä seuraa kuumeinen laukun avaaminen, jonkinlaisen radion ilmestyminen, kimppu kirjavanväristä johtoa ja korville asetettavat kuulokkeet.
Totisena kuunnellet miehet alkavat ilostua ja naurunsekainen kohahdus sekä vihainen murahdus kulkee miesjoukossa, suunnitellaan jo selkäsaunaa.
Naiset huokaisevat helpotuksesta miesten reaktiosta, olivat kokeneet ennustuksen pelottavaksi.
Miesväki huomaa kuitenkin, ettei mies ole puheistaan vastuussa, tapahtumat lupaavat kehittyä hupaisemmiksi, joten ”silmät juonikkaasti kiiluen ja suupielet ilkikurisesti kuroen aletaan keksiä sopivia sanasutkauksia”
Saarnaaja kiinnittää kirjavan johdon radioon ja kipaisee pihalle vetäen johtoa perässään, näyttää siinä myös radion kylkeä joka ilmestyksessä on kärventynyt nokiseksi.
Miehet ovat huomanneet, että nythän se saarnamies on kuin ’soiva metso, tavallisen vilkas yksilö…’
Seuraa veikeää kuvausta saarnamiehen puuhastelusta saada radio auki, sitten väki huomaa, että mies on saanut yhteyden taivaaseen… saa äkkiä järkyttävän tiedon, kuulokkeet paiskautuvat lattialle, kun mies säntää ulos huutaen, että vesi nousee.
Kuulijat säntäävät perään nähdäkseen, mitä puhuja seuraavaksi keksii
Saarnamies on jo kiipeämässä tikkaita katolle, pärekatto luistaa, mutta jo räpyttelee mies käsiään lentoon lähteäkseen, karatakseen, kun maailmanloppu tulee heti paikalla.
Väki huutaa varoituksiaan, ei vain auttanut, saarnamies tupsahti alas Rimpilahden emännän turnipsipenkkiin.., äkkipysäys taisi palauttaa miehen maan pinnalle muutenkin, pääsee pystyyn herjojen lennellessä, sotkeutuu vielä antenniin ja kaatuu uudelleen.
Väki ei voi mitään: se nauraa vieläkin rennolle voltille ja niin veitikkamaiselle näylle.
Vihaisena saarnaaja pakkaa tavaransa ja lähtee ”rienaajien joukosta”.
Loppunovelli onkin sitten Konstan mietteitä maailmanmenosta, taustalla maantiedon ja luonnonopin opetukset, ja päivän tapahtumat. Kyseiset kirjat Konsta oli joskus huutokaupasta ostanut. Siinä kortteeri-isännän kanssa maisteltiin kilisevien sisältöäkin, Havukka-ahon Anselmin kanssa.
Kuvataan Konstan ihmishalveksuntaa ja maapallon ’juppaamista kartaaniakselinsa ympärillä’, pilviä ja pilven yläpuolisia, vuorovesi-ilmiötäkin –
Yksinpuhelua moninaisista ilmiöistä ihan huovismaiseen tapaan, luikerrellen asiasta toiseen juohevasti –laajemmasta näkökulmasta siis.
Sehän on selevä, myönteli Anselmi välillä.
Novellissa olisi aineksia kahdeksikin. Ensin oli se saarnaajan osuus (herkullinen) ja sitten Konstan mietteet pyörteilevästä maailmanmenosta; lukiessa tuli vähän hämmentynyt olo, että mitä tämä kokonaisuus oikein pitää sisällään, mikä se sanoma oikein olisi ollut.
Eka osassa oli tämä hurmahenkisyyden käsittely, joka päättyi naurunremakkaan.
Sitten Konstan mietiskely oivallisin sanakääntein ja kuvakielin, mutta sekin päättyi humalaiseen pyöriskelyyn pirtin sängyssä, kaikki kuitenkin pyöri ja kieppui jollain tasolla, sanaristikkovertausta myöten. ’Jos vaakarivin sai hallintaan, niin jo pystyrivillä löytyi jo musta arvoitus…’
Lopun kiteytys kyllä pohdinnan arvoista, upea: s. 75, viimeisestä rivistä.


Tuholainen (s. 90 -110)
- Lämmöllä ja suurella sydämellä pohdittua pahantekoa… ihan melkein tämän päivän malliin…
-Keväässä oltiin, luhdalta kuului kuovin huuto, salojärveltä telkän narahdus. Ja mahla alkaisi virrata metsän puissa.
-Ahon reunassa terveen ja voimakkaan näköinen petäjä, jonka sisuksia kaivaa sen seitsemän sortin ’vankkaleukaiset toukantollerot’.
- Nyt pohtii Anselmi asioita petäjän äärellä muistellen Konstan oppeja ja kontallaan etsiskellen petäjän päähermoa, merkkaillen poranrei’ille paikkoja.
- Vähän on salaista puuhaa, kelon tekeminen, sammalet tasoitettava roskien ja poranreikien päälle. 10-14 petäjää vuodessa, missä se näillä saloilla tuntuu. Vaan kun tarvii kunnollista polttopuuta, kun kämpässä polttaneet jo peninkulmien matkalta.
- Ei välitä Selmi koivusta polttopuuna, petäjä olla pitää. Hyvää halkeamaan ja akkaväen kepeää kantaa pirttiin.
Tekosensa tehtyään Anselmi siirtyy sisälle, ahvenkeiton ääreen.
Edettiin kesään, satoi ja paistoi, maa pyörähteli monta kertaa akselinsa ympäri.
Ja niin puuttui omapäinen kohtalo asioiden kulkuun. Elokuisena päivänä käveli aluemetsänhoitaja Havukka-ahon salomailla, kapusi korvesta kankaalle, vanhahko, kuiva mies, vähäpuheinen. 30 virkavuotta metsä oli merkinnyt paljon
–seuraa kuvaus metsänhoitajan työvuosien kulkureiteistä.
Ukko istahtaa kannonpäähän, lataa piippunsa. Juolahtaa mieleen työn epäkiitollinen puoli, ei näe sama mies siemenen kehittyvän korjuuasteelle, uljaaksi tukkipuuksi. Huokaisten jatkaa taivaltaan. Ja kas kummaa, erään aukean laidassa katse iskeytyy isoon petäjään, jonka latvus on kellastunut, ja toinenkin… mikäs ihme nyt…
Poikkeaa polulta tarkastamaan sairasta puuta, ei kaarnassa tikan reikiä, ei pihkavuotoja, eikä myrskyn jälkiä.. toisen puun luo päästyään näkee lisää sairaita puita.
Outo kohouma sammalessa saa miehen kumartumaan ja potkaisemaan sammalpeitettä
Jo täytyy olla valtava toukka – tuuman mittainen reikä johtaa puun sisuksiin.
Paljastuu poran tekemäksi, miettii siinä mikä motiivi moiseen
Siinä muistuu mieleen talvikelien mittausmatka ja A Hokmanin, Havukka-ahosta, lupahakemus 10 kuutiometriä polttohonkia á 15 mk.
Metsänhoitaja istuu kivellä, miettii, miten paljon vielä luvatonta sattuu saloilla. Hirviä ammutaan, soitimessa käydään, autiokämpiltä särjetään ikkunat- ja tämä uusi tuholainen, joka tekee puuhun poralla reiät… Anselmi Hokman, Anselmi Hokman-Piniperda; vivahtaa hienolta, kuin joku laulajatar…
Vaan ei aavista Havukka-ahon syvämietteiset miehet, että illaksi nousee synkkä ja katkera pilvi.

Kiehtovaa, pohtivaa, ei kuitenkaan moralisoivaa… ihan tätä päivääkin…


Robinson Korhosen vuotuinen kesäloma s. 116-129
Kukaan ei ole tähän mennessä tiennyt Korhosen lomanviettotavoista, paitsi kuurosokea Joonas, mutta ’Joonashan ei kerro kuulemiaan’, Korhosen mietinnän mukaan.
Tässä novellissa seurataan pitkäruhoisen, jänteväkaulaisen, leveäharteisen ja raittiin tukkijätkä Robinson Korhosen jokakesäistä lomanviettotapaa.
Alussa on komeaa kuvausta miehen fyysisestä olemuksesta, sitten edetään kesäloman alkuun, polulle kohti metsää, josta löytyy suo, ylipääsemätön; mutta honkakoplukka löytyy pajukosta, meloskellen jatkuu matka suon keskeiselle, kuusta kasvavalle saarelle
Löytyy repusta ja saaren talvisäilöstä tarvekalut, kahvi valmistuu ja riemukkain ilmein lomalainen tuijottelee liekkeihin, muistelee matkanvarren Joonasta, kuurosokeaa yksineläjää, rikasta ikäihmistä, korven keskellä. Joonas on joka kesä järjestänyt hänelle sen ruisjauhosäkin, jonka hän nytkin on turvallisesti saanut raahattua lomapaikalleen.
Kahvin jälkeen heti sekoitetaan saaviin ’ankara mäski’, jonka jälkeen on hyvää aikaa kuunnella lapinpöllön huhuilua. Siinä mäskin valmistumista odotellessa on hyvä verottaa metsän lintukantaakin, muhkea metso siirtyy muhimaan, kunhan ensin mäski on läpikäynyt kemialliset reaktionsa. Loma etenee, isän oppien mukaan valmistuu monesti kirkastettu pontikka ja sitten ei kun juhlitaan. Ttoki ensin pitää syödä, metso onkin juhlava ruoka siihen tarkoitukseen.
Kuvataan pontikanjuonnin suunnitelmallisia vaiheita, varovaisempaa alkua, huippua, jolloin metsä raikaa huudoista ja karhuna olemisesta, hiipuu vähitellen määrää päivä päivältä pienentäen, kunnes kaikki nautiskeltu – mutta niin on kuukausi kulunut umpeen, loma lopussa, upea taas kerran Robinson Korhosen mielestä. Sitten vain tarvikkeet odottamaan hyvään talteen seuraavaa lomaa.
Lopussa seuraa sitten moraalista, selittelevää pohdintaa, joka jätetään kuulijan oman eettisen omantunnon varaan. Lue 128 alkaen viimeiset kaksi kpl.

Kuorsaus (134 -142)
Kuvaus esimiehen ja alaisen, joka monta porrasta agronomia, ”melkoista pamppua” alempana ja huomattavasti nuorempikin, yöpymistilanteesta salojen keskellä. Veneellä oli tultu ja alainen irrotti moottorin ja vei pampun perässä tupaan…
Tuvan lattialle joutuivat makoilemaan, kun kammarin lattia oli aamulla maalattu.
Ja niin alkoi esimies oitis kuorsauksensa, jota kuvataan taitavasti melkoisen värikkäin ilmaisuin, ihan voisi kuvitella juuri niin tapahtuneen.
Monien yritysten ja ajatusten jälkeen alkoi unettoman alaisen päässä kehiä moninaisia suunnitelmia
Lopulta alainen oli jo niin väsynyt, että alkoi olla jo aika tapahtua jotakin; hän rukkasi talon kelloa eteenpäin, vetäisi moottorin käyntiin - niin heräsivät väki,
siinä hyvät selitykset ja unisin silmin talonväki töilleen ja matkalaiset taipaleelle
Todentuntuinen tarina, lyhyt, täytenovellin oloinen. En ainakaan sen kummempaa sanomaa kokenut havainneeni, tarkkaa tapauskohtaista kuvaamista – kuorsaussessioiden äänteellistä ilakointia.


Yö autiossa talossa (148 – 154)
Novellissa lomalla oleva helsinkiläinen sukulaisneitonen lähtee yksin puolukkaan, vaikka emäntä estelee; tuntemattomat metsät, salot rannattomia. Oli tarkoitus vain ihan lähelle, mutta kuinka ollakaan, neitonen tietysti eksyi. Aikansa harhailtuaan osui jo pimenevässä illassa autiokämpälle, josta kuullutkin serkultaan. Yöpymispaikka oli siis turvattu, kun oli alkanut sataakin.
No, tietysti ilta pimenee yöksi, sade myrskyksi ja kaikenlaiset äänet ja kolahdukset saavat neitosen mielikuvituksen vilkkaaseen liikkeeseen. Hän huomaa pelkäävänsä, yrittää todistella itselleen äänten luonnollista alkuperää, mutta kuvaus huipentuu siihen, kun hirvenvasa työntää päänsä särkyneestä ikkunasta sisään, ollen emonsa kanssa kesäisellä reviirillään – kummitus mikä kummitus neitosen mielestä.
Vasa saa kauhun asteen nousemaan ja neitosen pyörtymään, vihlovan kirkaisun saattelemana kupsahtaa pelosta vapisten sijoilleen.
Aamulla hänet löydetään, serkku toteaa kummituksenkin jäljet hirven tekosiksi, tyttö vapautuu peloistaan, toteaa ettei kummituksia ole. ovi hakkaa vajan seinään, tuulee edelleen.
Tarina päättyy:
-”Mutta mitä se taas rummuttaakaan seuraavana myrsky-yönä yksinäiselle ihmiselle….”
(Voisipa tätä novellia ajatella kokeiluksi jännityskirjoittamiseen – no, melkein tehosi, ei aivan. Pelon kuvaus todentuntuista kuitenkin.)


Jouluyö kämpässä (155 – 165)
Kolme koditonta jäivät joulua viettämään kämpälle. Jaakko, Aapeli ja Simo, nuorin, vielä poikanen. Kämppäemäntä ja työnjohtaja olivat tehneet parhaansa miesten tulevasta joulunvietosta: oli vähän ruokatavaraa, tupakkaa, muutama kynttilä, rusinapussi, paloöljyä…
Viivähdetään hetki mattimyöhäisten jouluvalmisteluihin liikepaikoissa, palataan takaisin
kämpälle. Kuvaillaan luonnon tapahtumia kämpän ympärillä, Jaakon kuusenhakumatkalta.
Aapeli lämmittää saunaa; tarkkaa kuvausta toimistaan ja luonnon äänien herättämistä mietteistä. Palaa lukijankin mieleen lapsuuden joulut, savusauna…
Vähän käväisee katkeruuskin pohtijan mielessä, mutta sitten Aapeli muistaa, että tallissahan se Jeesuskin syntyi, oisikohan näyttänyt talli samalta kuin tuossa pihan laidassa…
Simokin on palailemassa talosta maidonhakumatkalta, suksin, huonossa kelissä. Koputtelee välillä sauvalla lumipaakkuja suksien pohjista.
Hankkiutuvat miehet saunaan, jonka jälkeen ovat valmiit vastaanottamaan vaatimattoman joulunsa. Jaakko toimii kokkina, emännän jättämä laatikko lämpiää uunissa sianlihakimpaleen vieressä, lisäksi hän keittelee ohrapuuroa ja rusinasoppaa. Aapeli sitoo kynttilät (neljä) kuuseen, joka on kiinnitetty lattialankussa olevaan kairanreikään. Oikeastaan hän ja Simo pitävät tällaista touhua lapsellisena, mutta Jaakko tahtoo, että pitää olla kuusi heilläkin, vaikka kämpässä asutaankin.
Sitten syödään, aluksi kursaillen; mutta hillitysti ja juhlallisesti, syötyä käydään ritsille lepäilemään ja tupakille; ’varjot vipevöivät kynttilänvalossa seinillä…’
Simo kääntää radion päälle, uudet patterit, niin kuuluu hyvin, perinteistä joulu-ohjelmaa…tekee miehiin juhlallisen säväyksen. Naamanilmeet lientyvät, kun pikkutyttö laulaa…
kuvataan miesten tuumia, herkistyksiä ja muistojen viriämisiä, mielikuvitusjouluja.
Ave Maria ja Enkeli taivaan… saa Simon nolostumaan, vähän kiusaantumaankin…että onkohan se ihan noinkaan… hänet kun kerrotaan löydetyn käärössä talon rappusilta… muillekin laulut tuovat moninaisia ajatuksia
Kymmentä käydessä keitellään kahvit kamiinan päällä ja Jaakko-veijari kaivaa repustaan jaloviinapullon, joka sekin toimi herkistää lopulta vanhemmatkin miehet lähes kyyneliin
Hiljakseen ja sivistyneesti ryyppäillään, vähitellen miehet alkavat tuntea keskinäistä toveruutta, katselevat jopa toisiaan silmiin ja juttelevat, kertoilevat elämästään, sattumuksistaan elon varrelta
Tunnelma on harras ja iloinen; ovat sitä mieltä että heillä on juuri tarpeeksi hyvä joulu, ’mikä menisi tästä yli, olisikin heille kaikille vierasta ja turhaa prameilua’
Tarinan lopussa kuvataan rotan aiheuttamia ääniä sen kuljettaessa ja järsiessä varastamaansa koskenlaskijan palaa lattia alla, omaa joululahjaansa: seuraa nukkumaanmenon valmistelu ja kun nukahtavat….
-lue loppukappale, jää tarina ajatuksiin