Lukupiirissä 30.1.2013
Lähes kaksikymmentä lukijaa oli kokoontunut Kajaanin kaupunginkirjastoon keskustelemaan Nikolai Gogolin Kuolleista sieluista, joka julkaistiin suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1882.
Voiko klassikon voi lukea ilman kirjallisuustieteen arvosanaa, mikä on sen anti nykylukijalle?
Kirjailija Gogol on yksi venäläisen realismin aloittajista, ja teosta voi lukea loistavana historian ja ajan kuvana. Se kertoo 1830-luvun maaorjuudesta, virkamiehistä, venäläisistä juhlista ja seurapiireistä. Se sisältää tarkkoja kuvauksia kitsaimman maanomistajan oloista rikkaimpien kanssavaeltajien elämään. Kuvaus vastaa mielikuvaa joka monilla on venäläisistä – vai onko vaikutus ollutkin toisin päin, kirjallisuus ja elokuvat ovat muokanneet mielikuvaa?
Tšitšikov kiertelee aatelisten maanomistajien parissa ostamassa kuolleita sieluja. Aateliset voivat käydä kauppaa talonpojillaan, heitä ostetaan ja myydään kuin metsää tai karjaa. Virkamiehet puolestaan toimivat rahan voimalla, lahjusten antaminen ja saaminen kertautuu virkamiesportaissa ylöspäin mennessä.
Kekseliästä ja rikasta miestä ihaillaan, varsinkin kuvaus naisten käyttäytymisestä on loistava, vaikka ei kovin imarteleva. Kun virkamiehille selviää, totuus Tšitšikovin kaupoista, ovet sulkeutuvat nopeasti. Tšitšikov pakenee paikalta sangen vikkelästi. Hänen kohtalonsa puhuttaa kansaa. Huhun leviämisestä kirjassa on huikean hieno kuvaus.
Gogolin tapa nostaa kirjailijan näkökulma esiin tekstissä tuntuu hyvin modernilta. Monissa nykykirjoissa kertoja kommentoi romaanihenkilöidensä edesottamuksia. Tässä Gogol jopa puolustelee päähenkilöään.
Miten Tšitšikovista oli tullut tällainen konna? Oliko hän läpeensä paha, vai ainoastaan ihminen, joka pyrkii nostamaan elintasoaan käytettävissä olevin keinoin? Mikä oli maan tapa? Jännittävästi uutiset lahjusoikeudenkäynneistä ja maan tavasta sitoivat kuvauksen nykyaikaan. Ihmisluonto ei ole muuttunut miksikään vuosisatojen kuluessa. Klassikon sanoma ei vanhene. Rikkauden edessä me kumarramme ehkä pahemmin kuin koskaan.
Nikolai Gogol asui pitkiä aikoja ulkomailla eikä ollut elinaikanaan ollenkaan suosittu, mutta suuri rakkaus Venäjän maahan ja sen kansaan säilyivät. Huovisensa lukeneet lukupiiriläiset vertasivat Veikko Huovisen ihmiskuvausta Gogoliin ja totesivat, että Gogol kohteli kansaansa kaikessa raadollisuudessaankin lempeämmin kuin Huovinen. - Huovisen rakkaus nimiin on voinut tarttua täältäkin, esimerkkeinä ”Pietari Savelinpoika Kaukalonpilkka”, ”Lehmäntiili” ja ”Pyörä-Iivana”. Lumisen metsäluonnon kuvaus on kuin ote Puukansan tarinasta. Uudemmista suosikeista tuli mieleen Rosa Liksomin Hytti nro 6, sen ihmiset, luonto, matkustaminen ja ympäristö.
Teoksesta on monia suomennoksia ja painoksia. Kieliasu vaikuttaa lukukokemukseen. Jos yhdelle Jalo Kaliman ja Juhani Konkan vanhahtava suomi on viehättävän vanhanaikaista, toisen lukukokemusta se häiritsee. Uutta käännöstä lukeneet kiittivät sujuvaa tekstiä, jopa kahdeksan rivin lauseet sujuivat huomaamatta. Myös ulkoasulla on väliä. Vanhemmat pokkaripainokset, pienellä fontilla, ruskettuneelle paperille, vaativat enemmän valoa ja kärsivällisyyttä kuin uudet, valkoiselle paperille painetut kirjat.
Joillekin lukijoille Gogoliin tutustuminen sai jäädä ainutkertaiseksi tuttavuudeksi venäläisiin klassikoihin, toisille löytyi uusi kirjallinen maailma. Kirja ei kuitenkaan säilytä arvoaan klassikkona pelkästään akateemisin ansioin. Parhaat tarinat kiinnostavat ja koskettavat moniulotteisuutensa vuoksi hyvin erilaisia lukijoita vuosisadasta toiseen. Kannattaa tarttua klassikkoon.
Muistiin merkitsi LMT
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti