Nathan Hill: Nix.

Nathan Hill: Nix. Gummerus 2017.

Nathan Hillin esikoisromaani Nix on polveileva tarina nuoresta miehestä ja hänen kauan sitten kadonneesta äidistään, joka ilmestyy takaisin poikansa elämään erikoisella tavalla. Se on myös kertomus todellisuuden peittymisestä lukuisten toisistaan poikkeavien tarinoiden alle.

Samuel Andresen-Anderson on opettaja, joka yrittää kirjoittaa romaania, mutta tosiasiassa haltijana seikkailu nettipeli Elfscapessa haukkaa suuren osan hänen ajastaan. Samuel elää niin tiiviisti pelimaailmassa, että hänen äitiään Fayea koskevat uutisotsikot menevät häneltä aluksi täysin ohi. Pian hän saa kuitenkin kuulla, että Fayea uhkaa vankilatuomio, sillä häntä syytetään poliittisesta hyökkäyksestä kuvernööriä vastaan. Vaikka Samuel ei enää tunne äitiään, koko juttu tuntuu hänestä uskomattomalta.

Faye on hylännyt perheensä Samuelin ollessa lapsi. Silti Samuel on siinä uskossa, että nuorena hänen äitinsä oli rauhallinen pikkukaupungin tyttö. Mediassa kerrotaan kuitenkin aivan toisenlaisia tarinoita Fayesta mielenosoituksiin osallistuneena hippinä, jota on syytetty rikoksista jo nuoruudessaan. Samuel alkaa selvittää totuutta äidistään ja joutuu kysymään myös sen kaikkein kipeimmän kysymyksen: Miksi äiti aikoinaan lähti?

Nixiä on tituleerattu uudeksi suureksi amerikkalaiseksi romaaniksi. Suuri se onkin, eikä vain sivumäärältään. Rinnakkain kulkevat aikatasot Fayen nuoruudesta, Samuelin lapsuudesta ja heidän uudesta kohtaamisestaan nykyajassa. Kansien väliin mahtuu isoja teemoja, yhteiskuntakritiikkiä, useita perusteellisia elämäntarinoita ja sivupolkuja, jotka kaikki on limitetty tarinaan niin, että kokonaisuus pysyy rönsyilystä huolimatta kasassa. Tiiviimpää ilmaisua ei jää kaipaamaan, sillä Nixin sivuhenkilötkin ovat niin kiinnostavia, että heihin haluaisi melkein tutustua vielä paremmin.

Nathan Hill kirjailijana ennen kaikkea tarinankertoja, ja Nix onkin hyvällä tavalla perinteinen romaani. Teoksen kieli on juuri sellaista, kuin se tällaisessa hienossa tarinassa pitääkin olla: huomaamatonta, mutta sujuvaa.

Hanne Heikkinen