Lukupiiri 20.1.2010
”Pötyä, etten olisi ottanut kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin, joskin se on tapahtunut usein leikkiä aseena käyttäen.--Rauhanpiippu on pasifistinen julistus”.
”Ihmisten puheiden ja Rauhanpiipun jälkeen tunsin itseni niin ilkeäksi ihmiseksi, että oli pakko kirjoittaa Hamsterit. (Veikko Huovinen, Humusavotta).
Kansilehti: Kertomus filosofi Petro Pacpipon paosta Pohjois-Nefortasta Mielkukon maahan ja sangen tarkka selonteko hänen eriskummallisesta maailmankatsomuksestaan, hänen suuresta puheliaisuudestaan ja hänen kinasteluistaan oppimattoman kersantti Milita Forton kanssa.
Kirjassa on esperantonkielinen nimistö. Arto Seppälä toteaa, että syy ei liene kovin kaukaa etsittävissä: Huovinen halusi pienen puolueettoman maan kirjailijana puhua sodan kauheuksista kajoamatta suurvaltapolitiikkaan.
Kirjahan kirjoitettiin ja ilmestyi 1956,vuosikymmen sodan päättymisen jälkeen, keskellä sotakirjojen tulvaa , aikana jolloin toisen maailmansodan jälkeinen kylmä sota vallitsi, oli mm. Unkarin kansannousu ja sen kukistaminen.
Nefortalainen kersantti Milita Forto, Urhoollinen Sotilas, saa esimieheltään tehtäväkseen saattaa filosofi Petro Pacpipon eli Petro Rauhanpiipun turvallisesti pois sodan jaloista Mielkukoon. Bandito-niminen valtio (rosvo) on hyökännyt Neforta-nimisen pienvallan kimppuun. Neforta merkitsee heikkoa. Banditon hyökkäyksen syy on se, että se haluaa varjella Nefortaa toisen suurvallan, Mielkukon (hunajakakku), hyökkäykseltä.
Miksi sota syttyi? Kirjassa esitetään perinteiset sodan selitykset: Tahdottiin vapauttaa Nefortan kansa ikeen alta. Haluttiin suojella Nefortaa Mielkukon hyökkäykseltä. Haluttiin suojella Banditoa Nefortan hyökkäykseltä Tahdottiin oikeuden voittavan.
Koko pakomatkan tarkoitus on varjella filosofi joutumasta vihollisen propagandakäyttöön. Mutta yhden sodan lisäksi syttyykin toinen sota ja se kestää monta vuotta. Todetaan että tykkien piiput ovat käyrät. Mutta salakuljetuksen keskuspaikassa voitiin taloudellisesti hyvin.
Kirjan rakenne on vaellusromaani, päähenkilöinä parivaljakko, joka vaeltaa seikkailusta toiseen. Rakenteen osalta viittaukset maailmankirjallisuuteen ovat olleet kriitikkojen arvioinneissa yleisiä. Sankari ja hänen aseenkantajansa.
Muissa Huovisen kirjoissa esiintyvät teemat löytyvät Rauhanpiipustakin: varastoidaan, varustaudutaan, piileskellään, syödään ja juodaan hyvin, tavataan kummallisia ihmisiä ja sattumuksia. Mikä näiden kaikkien symboliarvo on? Mitä Huovinen haluaa sanoa teoksellaan?
Teos on Huovisen neljäs ja osoittaa suurta muutosta aikaisempaan tuotantoon verrattuna. Tällaisia yllätyksiä hänen tuotannossaan on jatkuvasti.
Rauhanfilosofin välillä puuduttavat puheet perustelevat ja väittävät. Välillä lukija tulee ihmetelleeksi onko Huovinen tosissaan vai satiirikko myös filosofin rauhanaatteesta: romaanin loppuratkaisussa filosofi on kotonaan Nefortassa, puettuna narrin asuun. .
Lukijakokemus:
Joskus vuosia sitten luin teoksen nopeasti, seikkailuromaanina, lähes jännitysromaanina jossa piti jo kurkata kirjan viimeiseen kappaleeseen, miten sankareiden lopussa käy. Nyt lukukokemus oli toinen: hyvin hidas, muutama sivu illassa, sanojen ja lauseiden monimerkityksellisyyttä oli pohdittava.
Jo vuonna 1975 teoksessaan Ajatus on hiirihaukka Arto Seppälä toteaa, että Huovinen julkaisi osallistuvan ja sodanvastaisen romaanin aikana, jolloin niitä ei meillä vielä huudettu esiin, vaan vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Tämän päivän historiallisessa valossa voisi sanoa että teos ilmestyi vuosikymmeniä liian ”aikaisin”. Niinpä se ansaitsisi nyt uuden painoksen ja uuden arvioinnin. Huovinenhan on ollut aina edellä aikaansa tuotannossaan.
Lähteet:
Arto Seppälä: Ajatus on hiirihaukka, Veikko Huovinen, humoristi. WSOY 1975
Pertti Hallikainen: Satiirilla sanottua. Kaksi Veikko Huovisen teosta. Kirjallisuuden tutkijain seuran vuosikirja 21, SKS 1965.
Veikko Huovinen:Humusavotta. Kirjailijanpäiväkirja 1974-1975. Otava 1976.
Tero Liukkonen: Veikko Huovinen. Kertoja, veitikka, toisinajattelija. SKS 1997.
Anja Hongisto
15.1.2010
Kalliola, Iiris : Kumipallosta lasi-ikkunaan
KUMIPALLOSTA LASI-IKKUNAAN – mistä tavarat tehdään?
Iiris Kalliola & Jukka Lemmetty
”Tervetuloa materiaalien mainioon maailmaan!”
Mitä saadaan lakritsinmustasta nesteestä? Kumia, josta voidaan tehdä kumisaappaita tai autonrenkaita. Kumipallosta lasi-ikkunaan selvittää mistä kaikkien tuntemat tavarat tehdään. Kuinka iso työ on tehtävä materiaalien saamiseksi, kun kiviaines louhitaan kaivoksista ja öljy porataan merenpohjasta. Kirja on jaettu osiin materiaalien mukaan ja jokaisen osion aloittaa pieni runo kyseessä olevasta materiaalista.
Kirja on riemukkain kuvin höystetty tietopaketti materiaaleista, joka ei unohda kierrätystäkään. Ekologinen ja eettinen näkökulma kulkee mukana kannesta kanteen. Runsaan tiedon lomassa kysytään hyvin tärkeä kysymys, kuinka pienentää jätevuorta?
Iiris Kalliolan teksti on iloista ja innostavaa. Hauskuutta ei puutu tekstistä eikä liioin kuvista, Jukka Lemmetyn riemukkaat kuvat täydentävät faktatiedon mainiosti. Kirja sopii kaikille tiedonjanoisille pienestä tutkijasta oppivaiseen koululaiseen ja muistiaan virkistävään vanhempaan. Kirja on parhaimmillaan yhteisissä lukuhetkissä, jolloin tietoa voidaan pureskella yhdessä vielä pidemmälle ja keskustella askarruttavista asioista sekä omista kokemuksista.
Kumipallosta lasi-ikkunaan on energinen ja opettavainen lukukokemus!
(Mari karvonen)
18.12.2009
Huovinen, Veikko: Havukka-ahon ajattelija
Lukupiirissä keskusteltiin 18.11.2009 teoksesta Havukka-ahon ajattelija, joka ilmestyi ensimmäisen kerran WSOY:n kustantamana vuonna 1952. Havukka-ahon ajattelija on esitetty 19.3.1962 kuunnelmana radiosta. Tähän taltiointiin voi tutustua Ylen Elävän arkiston sivulla:
Havukka-ahon ajattelija | Elävä arkisto | yle.fi
Havukka-ahon ajattelija | Elävä arkisto | yle.fi
16.12.2009
Huovinen, Veikko: Ihmisten puheet
Veikko Huovinen -lukupiiri 9.12.2009
Veikko Huovinen: Ihmisten puheet, WSOY 1955
”Tavaravaunuilla liiaksi rasitettu sekalaisjuna ryskyi maiseman halki….” Sekalaisjunia ei enää liikennöi Kainuun radalla, jos ei liikennöi yöjuniakaan.
Junassa on mukana herra Arffman. ”Kuka hän on? Minne hän on menossa? mitä hän aikoo?”
Herra Arffmain aikeet, maan ja kiinteistön osto, hänen ulkonäkönsä ja olemuksensa kerrotaan tarkkaan. Samoin saamme tietää hänen perhesuhteensa ja ehkä hieman ongelmallisen suhteen vaimoon. Kunnollinen herra Arffman on, kirjailija vakuuttaa kahdessakin kohdassa, niin että hän varmasti pääsee taivaaseen yksinkertaisuutensa ja kunnollisuutensa tähden.
Huovinen itse määrittelee ensimmäisen luvun näin ”Kiinteistökeinottelija Arfffman tulee L:n asemalle junalla, kävelee asemalta kylälle, vuokraa Aamunkoitosta huoneen, syö aamiaisen ja viettää lopun päivästä ’yläkerran herrojen huoneessa’.”
Herra Arffman herättää suurta kiinnostusta kyläläisissä ja syytä hänen tuloonsa ja hänen aikeitaan pohditaan ankarasti. Hän tapaa joukon ihmisiä ja kuulee puhuttavan vielä useammista. Arffmanin maine muuttuu kertomuksen kuluessa erinomaisen komeasta, rikkaasta herrasmiehestä seksihurjastelijaksi, mutta palautuu lopussa ”fiksuksi” mieheksi. Kauppojakin hän tekee kertomuksessa aika vähän, hän ostaa palan maata ja yhden kiinteistön.
Runsaan ihmismääränsä ja juorujensa vuoksi kirja on jotenkin raskas luettava. Yhä uusia juttuja, yhä uusia henkilöitä tulee kertomukseen tai heistä ainakin puhutaan. Nimelleen kirja ainakin tekee oikeutta.
Kirjasta löytyy niin suuri valikoima ihmistyyppejä, että niitä on pitänyt haalia naapurikuntienkin puolelta. Toisesta luvusta löytyvät mm. seuraavat tyypit: epäonnistunut psykologian opiskelija, ystävä, pöljäläinen, keskinkertaisen älykkäät, varsin nokkelat, hölmöt, pyhäkoulunopettaja, rovasti, nimismies, matkustajakodin omistaja ja tämän mies, tarjoilijattaret, syöjiä, tarkkailija ja luikuri.
Rouva Hilkka Huovinen on kertonut, että sotkamolaisesta majatalosta on peräisin kirjassa mainittu ruokalista, josta löytyivät ”Aamunkoiton pannu”, paistettu makkara, haukiperunat ja kuhakeitto. Kirjaan ja majataloon rouva Huovinen oli tutustunut käydessään katsomassa tulevaa työpaikkaansa Sotkamon terveysasemalla. Kirjailijaa hän ei silloin vielä tuntenut.
Tässä teoksessa on monia herkullisia listoja. Eräällä iltakävelyllä Arffman tapaa mm.
- 14 liikeapulaista
- 3 postineitoa
- 18 oppikoulun yläluokkalaista
- 2 pankkineitiä
- 2 naimatonta opettajatarta
- 1 agronomi
- 3 meijerin työntekijää
- 2 liikuntaneuvojaa
- 2 terveyssisarta
- rouvia
- uteliaita tai mustasukkaisia miehiä
- kypsynyt nainen (sylissään suomyrttejä, juolukanvarpuja, suopursuja ja vaiveroita)
- tirskuvia koulutyttöjä
- elokuvakoneenkäyttäjä Patronen
Samaisella kävelyllä häneen luodaan: ”uteliaita, hämmästyneitä, salaperäisiä, julkeita, ilkamoivia, pilkallisia, hurmaavia, liehitteleviä, puoleensavetäviä, kiehtovia, syyttäviä, vihaisia, inhoavia ja kateellisia silmäyksiä”.
Riemastuttavia hetkiä ja henkilöitä kirjasta löytyy montakin. Minua miellytti ärhentelevä maanmittausinsinööri Partanen, joka huusi ”Kuka epatto sinut tänne neuvoi?” Partanen on tunnetusti ilkeä kaikille ja niinpä hänestä kerrotaan niin toivottoman karuja vitsejä, että vatsaa vääntää. Myös vitsit ovat satiirin kohteena.
Voi kuvitella kirjailijan omakohtaisia kokemuksia, kun kutsuille saapuu runoilija, ”joka Arffmanin ohella oli illan harvinaisin ihmisolento”. Tätä ihmisarkaa henkilöä kiusaavat ensin ”rahamiehet” Jeistratoff ja Arffman palkkiokyselyineen ja sitten rouva Mäkeläinen pyytämällä runonlausuntaa. Siitä suivaantuneena runoilija luikkii pakoon ”minkä jaloista lähti, eikä hänen vauhtinsa senkään jälkeen ollut halveksittavaa”. Runoilijan ohella saadaan myös tutustua kriitikoihin, joita luokitellaan arvostelutavan mukaan.
Huovismaisen muhevaa kieltä ja kuvaavia nimiä löytyy runsaasti. ”Henry Arffman” on oikeasti Kaapro, vaimolle ”Kapsu”. Joku kuuntelee laulua ”mielevästi muhoillen”, tytöt ”nauraa-rykättivät”, vastakkain istuu kaksi ”miesmöllykkää”.
Naiskuvat ovat ilkeämpiä kuin miesten kuvaukset. Kuunneltiin levyjä, joita esitti ”naukuvaääninen lauluyhtye Animal-Sisters”. Naiset ovat sivistymättömiä juoruilijoita, Vieno Niemi-Sutela ei osaa kirjoittaa, toisilleen kateelliset sisarukset, keskustelut taiteesta ja naistenlehtien jutut saavat osansa. Epämääräisen maineen saanut nainen puhdistetaan kuitenkin hyväsydämiseksi olennoksi, joka hoitaa sotavammaista.
Luonnonkuvaus erityisesti kirjan lopussa on kaunista. Huovismaiseen tapaan siinäkin on rinnastettu arkista ja ylevää.
”Kylä näytti kauniilta. Paljon huolta ja vaivaa oli nähty sitä rakennettaessa. Siellä oli vesijohdot, viemärit ja vesiklosetit. […] Siellä asuu paljon ihmisiä, eivätkä he ole läheskään niin hassuja ja typeriä kuin joku närkästynyt pöhköläinen tahtoisi väittää.” […]
”Mutta kuulaanaa kaartuu sininen taivas kylän yllä, ja avaruus ympäröi loputtomana heitä […] Lintu vetää päänsä siiven alta ja astuu oksan kärkeä kohti siipensä aukaisten. ”
Vuonna 1955 kirjan ilmestyessä ”Havukka-ahon ajattelijasta” otettiin jo 7. painos. Veikko Huovisesta oli tullut Sotkamon ”julkkis”. Kirjan perusteella voi ajatella, että tämä ei ole ollut kirjailijasta kovin miellyttävää. Arto Seppäläkin on todennut, että ”Huovinen tunsi viihtymättömyyttä: humoristin osaan hän oli kyllästynyt ja satiirikon osa tuntui kiusalliselta sekin.” (1)
Ajan kuvauksena kirja on mainio. Eläinten ääniä matkivia lauluja soiteltiin 1960-luvullakin. Jokainen pienellä paikkakunnalla asunut tunnistaa kylän raitin, ihmiset ja ihmisten tavat. Vieläkin pienessä kotikylässä verho heilahtaa tavallista kiivaammin tuntemattomien kulkiessa ohi. Hevosmiehet ja likakaivon tyhjentäjät muistetaan.
Kaikki eivät ymmärtäneet Huovisen satiiria ja moni tunnisti kylän omakseen, koska kirjailija kirjoitti Suomen kuvalehteen kolumnin ”Opiksi ilkeämielisille nuorukaisille: johdatus hienostuneeseen ymmärtämiseen” (2), jossa hän kirjoittaa mm. ”Ei missään nimessä kylään järven rannalla! Kuten tiedetään, on Suomessa vain yksi kylä järven rannalla:”
Kirjallisuuden tutkijat ovat löytäneet yhteyden Gogolin Kuolleet sielut –romaaniin. Tsitsikoviin tavoin Arffman saapuu pienelle paikkakunnalle, toimii häikäilemättömästi, maine kasvaa ja lopulta hän matkustaa muuttumattomana pois (3,4).
Veikko Huovinen on maininnut itsekin Tsitsikovin suosikikseen. Samoin hän myöntää nauttineensa Rabelaisin Gargantuan seurasta (5). Gargantuan elämästä kertovassa kirjassa on luettelo toisensa perään, tämä tehokeino on erityisesti viehättänyt Huovista, jonka kaikissa teoksissa luetteloilla on suuri merkitys (6).
Minulle, joka en ole opiskellut kirjallisuustiedettä, Veikko Huovisen teksteihin ja niiden arviointeihin tutustuminen on matka kirjallisuuden historiaan.
Kirjallisuutta:
1. Seppälä, Arto: Ajatus on hiirihaukka. Porvoo: WSOY, 1975. s. 126
2. Huovinen, Veikko: Opiksi ilkeämielisille nuorukaisille: johdatus hienostuneeseen ymmärtämiseen. Suomen kuvalehti 46/1955 s.39,49
3. Liukkonen, Tero: Veikko Huovinen: kertoja, veitikka, toisinajattelija. s. 26-30.
4. Hallikainen, Pertti: Satiirilla sanottua: kaksi Veikko Huovisen teosta. Teoksessa Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosikirja 21, Helsinki: SKS, 1965, s. 15–42.
5. Miten kirjailijat elävät? Suomen Kuvalehti 45/1953 s.18-19, 33. Veikko Huovisen vastaus sivulla 33.
6. Rabelais, Francois: Suuren Gargantuan hirmuinen elämä. Jyväskylä: Gummerus, 1947.
Leena Marja Tikkanen
Veikko Huovinen: Ihmisten puheet, WSOY 1955
”Tavaravaunuilla liiaksi rasitettu sekalaisjuna ryskyi maiseman halki….” Sekalaisjunia ei enää liikennöi Kainuun radalla, jos ei liikennöi yöjuniakaan.
Junassa on mukana herra Arffman. ”Kuka hän on? Minne hän on menossa? mitä hän aikoo?”
Herra Arffmain aikeet, maan ja kiinteistön osto, hänen ulkonäkönsä ja olemuksensa kerrotaan tarkkaan. Samoin saamme tietää hänen perhesuhteensa ja ehkä hieman ongelmallisen suhteen vaimoon. Kunnollinen herra Arffman on, kirjailija vakuuttaa kahdessakin kohdassa, niin että hän varmasti pääsee taivaaseen yksinkertaisuutensa ja kunnollisuutensa tähden.
Huovinen itse määrittelee ensimmäisen luvun näin ”Kiinteistökeinottelija Arfffman tulee L:n asemalle junalla, kävelee asemalta kylälle, vuokraa Aamunkoitosta huoneen, syö aamiaisen ja viettää lopun päivästä ’yläkerran herrojen huoneessa’.”
Herra Arffman herättää suurta kiinnostusta kyläläisissä ja syytä hänen tuloonsa ja hänen aikeitaan pohditaan ankarasti. Hän tapaa joukon ihmisiä ja kuulee puhuttavan vielä useammista. Arffmanin maine muuttuu kertomuksen kuluessa erinomaisen komeasta, rikkaasta herrasmiehestä seksihurjastelijaksi, mutta palautuu lopussa ”fiksuksi” mieheksi. Kauppojakin hän tekee kertomuksessa aika vähän, hän ostaa palan maata ja yhden kiinteistön.
Runsaan ihmismääränsä ja juorujensa vuoksi kirja on jotenkin raskas luettava. Yhä uusia juttuja, yhä uusia henkilöitä tulee kertomukseen tai heistä ainakin puhutaan. Nimelleen kirja ainakin tekee oikeutta.
Kirjasta löytyy niin suuri valikoima ihmistyyppejä, että niitä on pitänyt haalia naapurikuntienkin puolelta. Toisesta luvusta löytyvät mm. seuraavat tyypit: epäonnistunut psykologian opiskelija, ystävä, pöljäläinen, keskinkertaisen älykkäät, varsin nokkelat, hölmöt, pyhäkoulunopettaja, rovasti, nimismies, matkustajakodin omistaja ja tämän mies, tarjoilijattaret, syöjiä, tarkkailija ja luikuri.
Rouva Hilkka Huovinen on kertonut, että sotkamolaisesta majatalosta on peräisin kirjassa mainittu ruokalista, josta löytyivät ”Aamunkoiton pannu”, paistettu makkara, haukiperunat ja kuhakeitto. Kirjaan ja majataloon rouva Huovinen oli tutustunut käydessään katsomassa tulevaa työpaikkaansa Sotkamon terveysasemalla. Kirjailijaa hän ei silloin vielä tuntenut.
Tässä teoksessa on monia herkullisia listoja. Eräällä iltakävelyllä Arffman tapaa mm.
- 14 liikeapulaista
- 3 postineitoa
- 18 oppikoulun yläluokkalaista
- 2 pankkineitiä
- 2 naimatonta opettajatarta
- 1 agronomi
- 3 meijerin työntekijää
- 2 liikuntaneuvojaa
- 2 terveyssisarta
- rouvia
- uteliaita tai mustasukkaisia miehiä
- kypsynyt nainen (sylissään suomyrttejä, juolukanvarpuja, suopursuja ja vaiveroita)
- tirskuvia koulutyttöjä
- elokuvakoneenkäyttäjä Patronen
Samaisella kävelyllä häneen luodaan: ”uteliaita, hämmästyneitä, salaperäisiä, julkeita, ilkamoivia, pilkallisia, hurmaavia, liehitteleviä, puoleensavetäviä, kiehtovia, syyttäviä, vihaisia, inhoavia ja kateellisia silmäyksiä”.
Riemastuttavia hetkiä ja henkilöitä kirjasta löytyy montakin. Minua miellytti ärhentelevä maanmittausinsinööri Partanen, joka huusi ”Kuka epatto sinut tänne neuvoi?” Partanen on tunnetusti ilkeä kaikille ja niinpä hänestä kerrotaan niin toivottoman karuja vitsejä, että vatsaa vääntää. Myös vitsit ovat satiirin kohteena.
Voi kuvitella kirjailijan omakohtaisia kokemuksia, kun kutsuille saapuu runoilija, ”joka Arffmanin ohella oli illan harvinaisin ihmisolento”. Tätä ihmisarkaa henkilöä kiusaavat ensin ”rahamiehet” Jeistratoff ja Arffman palkkiokyselyineen ja sitten rouva Mäkeläinen pyytämällä runonlausuntaa. Siitä suivaantuneena runoilija luikkii pakoon ”minkä jaloista lähti, eikä hänen vauhtinsa senkään jälkeen ollut halveksittavaa”. Runoilijan ohella saadaan myös tutustua kriitikoihin, joita luokitellaan arvostelutavan mukaan.
Huovismaisen muhevaa kieltä ja kuvaavia nimiä löytyy runsaasti. ”Henry Arffman” on oikeasti Kaapro, vaimolle ”Kapsu”. Joku kuuntelee laulua ”mielevästi muhoillen”, tytöt ”nauraa-rykättivät”, vastakkain istuu kaksi ”miesmöllykkää”.
Naiskuvat ovat ilkeämpiä kuin miesten kuvaukset. Kuunneltiin levyjä, joita esitti ”naukuvaääninen lauluyhtye Animal-Sisters”. Naiset ovat sivistymättömiä juoruilijoita, Vieno Niemi-Sutela ei osaa kirjoittaa, toisilleen kateelliset sisarukset, keskustelut taiteesta ja naistenlehtien jutut saavat osansa. Epämääräisen maineen saanut nainen puhdistetaan kuitenkin hyväsydämiseksi olennoksi, joka hoitaa sotavammaista.
Luonnonkuvaus erityisesti kirjan lopussa on kaunista. Huovismaiseen tapaan siinäkin on rinnastettu arkista ja ylevää.
”Kylä näytti kauniilta. Paljon huolta ja vaivaa oli nähty sitä rakennettaessa. Siellä oli vesijohdot, viemärit ja vesiklosetit. […] Siellä asuu paljon ihmisiä, eivätkä he ole läheskään niin hassuja ja typeriä kuin joku närkästynyt pöhköläinen tahtoisi väittää.” […]
”Mutta kuulaanaa kaartuu sininen taivas kylän yllä, ja avaruus ympäröi loputtomana heitä […] Lintu vetää päänsä siiven alta ja astuu oksan kärkeä kohti siipensä aukaisten. ”
Vuonna 1955 kirjan ilmestyessä ”Havukka-ahon ajattelijasta” otettiin jo 7. painos. Veikko Huovisesta oli tullut Sotkamon ”julkkis”. Kirjan perusteella voi ajatella, että tämä ei ole ollut kirjailijasta kovin miellyttävää. Arto Seppäläkin on todennut, että ”Huovinen tunsi viihtymättömyyttä: humoristin osaan hän oli kyllästynyt ja satiirikon osa tuntui kiusalliselta sekin.” (1)
Ajan kuvauksena kirja on mainio. Eläinten ääniä matkivia lauluja soiteltiin 1960-luvullakin. Jokainen pienellä paikkakunnalla asunut tunnistaa kylän raitin, ihmiset ja ihmisten tavat. Vieläkin pienessä kotikylässä verho heilahtaa tavallista kiivaammin tuntemattomien kulkiessa ohi. Hevosmiehet ja likakaivon tyhjentäjät muistetaan.
Kaikki eivät ymmärtäneet Huovisen satiiria ja moni tunnisti kylän omakseen, koska kirjailija kirjoitti Suomen kuvalehteen kolumnin ”Opiksi ilkeämielisille nuorukaisille: johdatus hienostuneeseen ymmärtämiseen” (2), jossa hän kirjoittaa mm. ”Ei missään nimessä kylään järven rannalla! Kuten tiedetään, on Suomessa vain yksi kylä järven rannalla:”
Kirjallisuuden tutkijat ovat löytäneet yhteyden Gogolin Kuolleet sielut –romaaniin. Tsitsikoviin tavoin Arffman saapuu pienelle paikkakunnalle, toimii häikäilemättömästi, maine kasvaa ja lopulta hän matkustaa muuttumattomana pois (3,4).
Veikko Huovinen on maininnut itsekin Tsitsikovin suosikikseen. Samoin hän myöntää nauttineensa Rabelaisin Gargantuan seurasta (5). Gargantuan elämästä kertovassa kirjassa on luettelo toisensa perään, tämä tehokeino on erityisesti viehättänyt Huovista, jonka kaikissa teoksissa luetteloilla on suuri merkitys (6).
Minulle, joka en ole opiskellut kirjallisuustiedettä, Veikko Huovisen teksteihin ja niiden arviointeihin tutustuminen on matka kirjallisuuden historiaan.
Kirjallisuutta:
1. Seppälä, Arto: Ajatus on hiirihaukka. Porvoo: WSOY, 1975. s. 126
2. Huovinen, Veikko: Opiksi ilkeämielisille nuorukaisille: johdatus hienostuneeseen ymmärtämiseen. Suomen kuvalehti 46/1955 s.39,49
3. Liukkonen, Tero: Veikko Huovinen: kertoja, veitikka, toisinajattelija. s. 26-30.
4. Hallikainen, Pertti: Satiirilla sanottua: kaksi Veikko Huovisen teosta. Teoksessa Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosikirja 21, Helsinki: SKS, 1965, s. 15–42.
5. Miten kirjailijat elävät? Suomen Kuvalehti 45/1953 s.18-19, 33. Veikko Huovisen vastaus sivulla 33.
6. Rabelais, Francois: Suuren Gargantuan hirmuinen elämä. Jyväskylä: Gummerus, 1947.
Leena Marja Tikkanen
14.12.2009
Ministriles Reales
Ministriles Reales : instrumental music of the Renaissance and Baroque
Hesperion XX joht. Jordi Savall
Alia Vox 2009
Tämä musiikki johdattaa kuulijansa barokki- ja renessanssiajan (1450-1690) Espanjan hoveihin. Tuohon aikaan hoveissa toimi ammattimuusikoita, joiden esitykset siivittivät sotaan lähtöä ja muita virallisia tilaisuuksia kuin myös iloisempia juhlallisuuksia.Muusikot pitivät myös omia musiikkikouluja, joissa kehittelivät eri esityskäytäntöjä ja näin luotiin pohja myöhemmille instrumentti-, kamari-, ja orkesterimusiikkiesityksille.
Nykyajan ahkerimpia vanhan musiikin esittäjiä ja levyttäjiä on espanjalainen viola da gamban soittaja ja kapellimestari Jordi Savall. Hän ja orkesteri Hesperion XX ovat tulleet tunnetuiksi nimenomaan Välimeren maiden vanhan musiikin tunnetuksitekijöinä. Levyllä hän esittää yhdessä orkesterinsa kanssa tunnettujen vanhan musiikin säveltäjien kuten di Lasson, Guerreron, Cabezonin sekä muutaman tuntemattoman säveltäjän instrumenttimusiikkia. Savall tunnetaan myös soitostaan elokuvassa Kaikki elämäni aamut.
Ministriles Reales-levyä voi kuunnella vaikka juhlistamaan joulun odotusta, sen verran juhlava sen sointi on. Ja jos tätä musiikkia haluaa kuunnella elävänä esityksenä, se on mahdollista ensi kesänä myös täällä Kainuussa kun Savall orkestereineen saapuu ennakkotietojen mukaan Kuhmon kamarimusiikkiin.
(Hilkka Härkönen)
Kristin Steinsdottir: Meidän talon enkeli
Kristin Steinsdottir: Meidän talon enkeli
kuvittanut Halla Sólveig Þorgeirsdóttir; suomennos: Päivi Kumpulainen. - [Tuusula] : Idun, 2008. - [103] s. - Alkuteos: Engill i vesturbæænum
Islantilainen Kristin Steinsdóttir käyttää mielellään kansanperinteen aiheita tarinoissaan. Saagat eivät ole lastenkirjallisuutta, mutta Kristin Steinssdóttir halusi välittää saagan lapsille kirjoittamalla sen uudelleen lapsen näkökulmasta. Islannissa suosittua kirjaa ei valitettavasti ole käännetty muille kielille.
Myös kirjassa ”Meidän talon enkeli” on mukana muinaisia tarinoita ja uskomuksia. Päähenkilö on alakoululainen poika nimeltään Saarni. Islantilaisille Saarni on elämän vertauskuva, mutta nimenä se on harvinainen. Pieni Saarni saakin kuulla pilkkaa nimestään, mutta hän hyväksyy äidin ja isän valinnan eikä välitä pilkasta. Saarni on mietiskelevä ja yksinäinen poika, jonka silmin kirjassa tarkkaillaan elämää kotona, koulussa ja harrastuksissa.
Saarni on kiinnostunut lukemisesta, luonnosta ja avaruudesta. Hän näkee miten muitakin lapsia kiusataan, mutta ei uskalla mennä apuun. Ystävystyminen on vaikeaa, jos pelkää jopa haituvaista tukkaa. Saarnin vilkas mielikuvitus punoo herra Hukkasesta susimiehen, joka asuu kellarissa. Rappukäytävässä liihotteleva enkeli muuttaa lopulta Saarnin kotiin.
Keskeinen teema on pienen pojan suru ja pelko vanhempien eron vuoksi. Hylkääkö isä uuden perheen takia, löytääkö äitikin jonkun tärkeämmän kuin Saarni? Naapurin metsästäjän Saarni ajaa mustasukkaisena pois.
Pikkuveljeen tutustuminen saa Saarnin kasvamaan isoveljen ja ison pojan rooliin. Hän huomaa miten kädet kasvavat, uudet kengät puristavat varpaista ja takki repeilee päältä pois. ”Susimiehelle” hän aikoo ostaa yskänlääkettä.
Kirjan kuvitus on kaunis ja sopusoinnussa tekstin kanssa. Jokaisella aukeamalla on oma teema ja kirjan alussa on kekseliäs sisällysluettelo pienin kuvakkein. Kirjasintyyppi ei ole kovin selkeä ja kirja sopinee tekstimääränsä ja aiheensa vuoksi paremmin yhdessä kuin alaluokkalaisen yksin luettavaksi. Voi olla, että se tuo enemmän lohtua vanhemmalle kuin lapselle.
Kristin Steinsdttir on saanut kirjastaan Pohjoismaisen lastenkirjapalkinnon vuonna 2008. Kirjan kuvittaja Halla Sólveig Þorgeirsdóttir on saanut kotimaassaan palkinnon kirjan kuvituksesta vuonna 2002.
(Kuvat ja kirjoitus : Leena Marja Tikkanen)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)