Vuokko Sajaniemi: Pedot.

Vuokko Sajaniemi: Pedot.

Tammi 2015. 308 s.

Nuori Maria tähyilee pimenevässä illassa kotipihan perälle ja tuntee pedon katseen ihollaan. Maria pelkää, kunnioittaa ja vihaakin kohtaamaansa eläintä, mutta ei näe sitä. Onko susi todella siellä? Ehkä painostava tunne Marian rinnassa johtuu jostakin aivan muusta kuin metsän kätkemästä uhasta.

Maria ei ole ainoa Vuokko Sajaniemen esikoisromaanin henkilö, jossa susi herättää voimakkaita tunteita. Itäsuomalaisen pikkukylän elämässä susikysymys on aihe, jossa jokaisen on valittava puolensa. Sudet on tapettava tai sudet on pelastettava. Marian isä on ortodoksipappi, joka yrittää pysytellä puolueettomana kiistassa. Hän on muuttanut tyttärensä kanssa kylään paetakseen oman mielensä petoja, ahdistavia muistoja vuosien takaisesta perhetragediasta. Pian sattuu kuitenkin järkyttävä onnettomuus, joka ravistelee koko kylää ja pakottaa sekä Marian että hänen isänsä kohtaamaan kipeät muistot.

Sudet ovat romaanissa paitsi todellinen uhka metsästyskoirille ja pienille lapsille, myös heijastuspinta henkilöhahmojen muille peloille. Pedosta tulee kohde, jota vastaan kylän asukkaat suuntaavat henkilökohtaisesta surusta, sairaudesta tai epämääräisestä turvattomuudesta kumpuavan vihan ja katkeruuden. Eikä susi suinkaan ole ainoa peto; kyläläiset saavat huomata, että todellisemmat uhat löytyvät paljon lähempää, omasta yhteisöstä ja ihmisistä itsestään.

Sajaniemi onnistuu tavoittamaan suteen eläimenä latautuneet moninaiset merkitykset ja tarjoaa kainuulaiselle, susikeskustelua seuranneelle lukijalle kiinnostavia, osin tuttuja näkökulmia aiheeseen. Välillä susi muotoutuu teoksessa myyttiseksi, ehkä liiankin romantisoiduksi hahmoksi tapahtumien taustalla. Marian kehitystarina tarina yhdistyy sulavasti petoaiheeseen kuvaten ihmisen ja luonnon välistä monimuotoista suhdetta.