Lucinda Riley : Keskiyön ruusu.
Suomentanut Hilkka Pasanen,
Bazar 2016 (671 s.)
Jos sade rummuuttaa kattoja ja kesäheila on kaikonnut tai
uutisvirta ahdistaa, voi romanttisen viikonlopun viettää Anahitan ja Indiran
seurassa. He tutustuvat toisiinsa ennen ensimmäistä maailmansotaa Intiassa.
Ylhäisiin sukuihin kuuluvat tytöt saavat mahdollisuuden opiskella Englannissa,
mutta joutuvat sotaa pakoon Astburyn kartanoon.
Anahita vaikenee nuoruutensa tapahtumista koko ikänsä, mutta testamenttaa päiväkirjansa nuorelle lastenlapselleen, Arille, joka ei voisi vähempää välittää. Lopulta Ari kuitenkin matkustaa isoäitinsä jäljille Lontooseen ja maaseudulle, Astburyn kartanoon, selvittääkseen Anahitan tarinan. Samanaikaisesti kartanossa filmataan amerikkalaista elokuvaa. Kartanon omistaja, joka on taloudellisista syistä joutunut vuokraamaan kartanonsa muiden käyttöön, suhtautuu penseästi niin filmiryhmään kuin Arin tiedusteluihinkin.
Anahita vaikenee nuoruutensa tapahtumista koko ikänsä, mutta testamenttaa päiväkirjansa nuorelle lastenlapselleen, Arille, joka ei voisi vähempää välittää. Lopulta Ari kuitenkin matkustaa isoäitinsä jäljille Lontooseen ja maaseudulle, Astburyn kartanoon, selvittääkseen Anahitan tarinan. Samanaikaisesti kartanossa filmataan amerikkalaista elokuvaa. Kartanon omistaja, joka on taloudellisista syistä joutunut vuokraamaan kartanonsa muiden käyttöön, suhtautuu penseästi niin filmiryhmään kuin Arin tiedusteluihinkin.
Riley tunnustaa ihailevansa Bronten sisaruksia ja Jane
Austinia. Juonenkäänteet muistuttavat esikuvista. Synkkiä salaisuuksia
kätkeytyy myös kartanon historiaan. Kirjailija on kuitenkin onnistunut tuomaan
kertomuksen nykyaikaan, se voisi toimia elokuvanakin. Paksu, mutta
nopealukuinen kirja koukuttaa viereensä kunnes salaisuudet selviävät. (lmt)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti